Kommunikointi vieraalla kielellä
Yhdeltä seuraajalta tuli hyvä ehdotus, mistä kirjoittaa tällä reissulla. Se oli kuinka kommunikoin täällä sukulaisten kanssa.
Me olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo lähes 11 vuotta ja koen, etten osaa vieläkään kovin hyvin turkinkieltä.
En yhtään niin hyvin, kun tahtoisin osata.
Minulle kaikki vieraat kielet ovat olleet todella haasteellisia aina ja olen käynyt koulussa mukautettuna englannin ja ruotsin. Se tarkoitti sitä, että sain vähemmän läksyjä, kuin muut. Sekä sain pitää kirjaa kokeissa, ja silti pääsin läpi juuri ja juuri. Joten eipä ole turkkikielikään yhtään sen helpompaa. Päinvastoin, kyllä se tuntuu vielä vaikeammalta.
Olen aikoinani ostanut pari turkinkielen kirjaa ja niihin cd-levyt. Piti kovasti alkaa opiskelemaan, mutta eihän siitä yksinään mitään tullut.
Odotin että vanajavedenopistolla alkaisi turkinkielen kurssi jolle menisin, mutta eipä sellaistakaan ole ollut sitten vuoden 2009 jälkeen. Mieheni oli juuri tullut suomeen ja hän oli sitä mieltä, että on tärkeämpää hänen oppia suomenkieli ja minä voisin mennä kurssille seuraavana vuonna. Vaan ei tullut kurssia enään.
Ensimmäiset vuodet oli kamalan ahdistavia, kun halusin oppia kielen, enkä oppinut. Eikä sukulaisten painostus "Mia opettele turkinkieli" helpottanut sitä ollenkaan.
Ymmärrän, että he halusivat ja haluavat edelleenkin jutella minun kanssa muustakin, kuin mitä kuuluu? Ja millainen sää on tänään.
Niin haluan minäkin. Voitte vain kuvitella miltä tuntuu istua ison porukan keskellä. Kaikki tykittää kysymyksillä ja itse hymyilet vaan tyhmänä, etkä ymmärrä sanaakaan. Tai ehkä ymmärrät, muttet tiedä mitä sanoa vastaukseksi.
Sellainen olo minulla oli monen monta vuotta.
Täällä kukaan ei puhu englantia oikeastaan sanaakaan.
Sanoin aina, että opin varmasti lisää, kun saamme joskus lapsia. Ja niin siinä kävi. Pakosti sitä oppii, kun mies puhuu lapsille vain turkkia.
Teini-iässä moni kaveri lähti kielikursseille. Heillä oli aina tosi mukavaa niillä reissuilla. Minä en koskaan voinut lähteä, koska kielitaito oli niin olematon ja asetin mielessäni itselleni niin suuren mörön, etten ainakaan uskaltanut lähteä. Se kaduttaa edelleen.
Siksipä päätin tälläkertaa, etten anna kielitaidottomuuden olla este tälle lomalle.
Päätin, että minähän pärjään ja minä pystyn.
Tämä olkoon se kielikurssi jolle en koskaan uskaltanut lähteä.
Kun reissaamme mieheni kanssa, turvaudun aina hänen kielitaidon taakse. Menen sieltä mistä aita on matalin ja käsken hänen puhua.
Nyt ei ole sitä mahdollisuutta. Se on tehnyt todella hyvää.
Jos haluan jotain, minun on pakko saada suu auki.
Täällä ihmisten kanssa on helppoa olla ja opetella. Kaikki ovat kärsivällisiä, ja puhuvat minun kanssa selkeästi ja
h-i-t-a-a-s-t-i! Ymmärrän jo paljon mitä ympärillä puhutaan, mutta läheskään aina en osaa vastata.
Nyt on ollut kuitenkin pakko yrittää. Lauserakenteet ei todellakaan ole oikein. Laitan sanoja sanojen perään ja aina olen tullut ymmärretyksi. Jes! Voit varmasti kuvitella, kuinka se lisää itsevarmuutta ja rohkeutta puhua lisää ja lisää.
Jos en jotain osaa sanoa ja kertoa, käytän kääntäjää tai elekieltä. Mikä parasta, elekielellä pärjää missä vaan. 😂
Kommunikointi on sujunut paremmin, kuin uskalsin edes toivoa. Yllätin varmasti kaikki, etenkin itseni. Osaankin enemmän, kuin edes itse tiesin. Kun ei voi turvautua toisen taakse ja on pakko vaan itse yrittää niin sitä pystyy mihin vaan. Olkaa rohkeita ja haastakaa itseänne.
-Mia
Me olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo lähes 11 vuotta ja koen, etten osaa vieläkään kovin hyvin turkinkieltä.
En yhtään niin hyvin, kun tahtoisin osata.
Minulle kaikki vieraat kielet ovat olleet todella haasteellisia aina ja olen käynyt koulussa mukautettuna englannin ja ruotsin. Se tarkoitti sitä, että sain vähemmän läksyjä, kuin muut. Sekä sain pitää kirjaa kokeissa, ja silti pääsin läpi juuri ja juuri. Joten eipä ole turkkikielikään yhtään sen helpompaa. Päinvastoin, kyllä se tuntuu vielä vaikeammalta.
Olen aikoinani ostanut pari turkinkielen kirjaa ja niihin cd-levyt. Piti kovasti alkaa opiskelemaan, mutta eihän siitä yksinään mitään tullut.
Odotin että vanajavedenopistolla alkaisi turkinkielen kurssi jolle menisin, mutta eipä sellaistakaan ole ollut sitten vuoden 2009 jälkeen. Mieheni oli juuri tullut suomeen ja hän oli sitä mieltä, että on tärkeämpää hänen oppia suomenkieli ja minä voisin mennä kurssille seuraavana vuonna. Vaan ei tullut kurssia enään.
Ensimmäiset vuodet oli kamalan ahdistavia, kun halusin oppia kielen, enkä oppinut. Eikä sukulaisten painostus "Mia opettele turkinkieli" helpottanut sitä ollenkaan.
Ymmärrän, että he halusivat ja haluavat edelleenkin jutella minun kanssa muustakin, kuin mitä kuuluu? Ja millainen sää on tänään.
Niin haluan minäkin. Voitte vain kuvitella miltä tuntuu istua ison porukan keskellä. Kaikki tykittää kysymyksillä ja itse hymyilet vaan tyhmänä, etkä ymmärrä sanaakaan. Tai ehkä ymmärrät, muttet tiedä mitä sanoa vastaukseksi.
Sellainen olo minulla oli monen monta vuotta.
Täällä kukaan ei puhu englantia oikeastaan sanaakaan.
Sanoin aina, että opin varmasti lisää, kun saamme joskus lapsia. Ja niin siinä kävi. Pakosti sitä oppii, kun mies puhuu lapsille vain turkkia.
Teini-iässä moni kaveri lähti kielikursseille. Heillä oli aina tosi mukavaa niillä reissuilla. Minä en koskaan voinut lähteä, koska kielitaito oli niin olematon ja asetin mielessäni itselleni niin suuren mörön, etten ainakaan uskaltanut lähteä. Se kaduttaa edelleen.
Siksipä päätin tälläkertaa, etten anna kielitaidottomuuden olla este tälle lomalle.
Päätin, että minähän pärjään ja minä pystyn.
Tämä olkoon se kielikurssi jolle en koskaan uskaltanut lähteä.
Kun reissaamme mieheni kanssa, turvaudun aina hänen kielitaidon taakse. Menen sieltä mistä aita on matalin ja käsken hänen puhua.
Nyt ei ole sitä mahdollisuutta. Se on tehnyt todella hyvää.
Jos haluan jotain, minun on pakko saada suu auki.
Täällä ihmisten kanssa on helppoa olla ja opetella. Kaikki ovat kärsivällisiä, ja puhuvat minun kanssa selkeästi ja
h-i-t-a-a-s-t-i! Ymmärrän jo paljon mitä ympärillä puhutaan, mutta läheskään aina en osaa vastata.
Nyt on ollut kuitenkin pakko yrittää. Lauserakenteet ei todellakaan ole oikein. Laitan sanoja sanojen perään ja aina olen tullut ymmärretyksi. Jes! Voit varmasti kuvitella, kuinka se lisää itsevarmuutta ja rohkeutta puhua lisää ja lisää.
Jos en jotain osaa sanoa ja kertoa, käytän kääntäjää tai elekieltä. Mikä parasta, elekielellä pärjää missä vaan. 😂
Kommunikointi on sujunut paremmin, kuin uskalsin edes toivoa. Yllätin varmasti kaikki, etenkin itseni. Osaankin enemmän, kuin edes itse tiesin. Kun ei voi turvautua toisen taakse ja on pakko vaan itse yrittää niin sitä pystyy mihin vaan. Olkaa rohkeita ja haastakaa itseänne.
Kommentit
Lähetä kommentti