Minun kaksikielinen elämäni

(edit: otsikko lisätty 28.10.2018, klo 21.39..hyvä minä 😆)

Mä kirjoitan nyt samasta aiheesta josta Mia kirjoitteli aiemmin (laitan linkin siitä tähän), omasta näkökulmastani.

Olin lapsena kaksikielinen.

Ajatus siitä, että puhuisin nyt kahta kieltä sujuvasti on aivan upea ja todellakin olisi rikkaus!

Isäni kuitenkin kuoli ollessani 8v. 
Siihen se oppiminen sitten loppui.

Sukulaisiinkin yhteys katkesi. 
Myöhemmin on selvinnyt, että heillä oli osoite muuttunut, postit eivät enää löytäneet perille. Kreikassa on ollut ymmärtääkseni aika kehno postisysteemi, etten ihmettele yhtään jos kirjeitä ei ole toimitettu perille tai ne ovat hukkuneet.

Jatkoimme kuitenkin matkustelua Kreikkaan, mut ei kielitaitoa ainoastaan niin pysty ylläpitämään, muutamilla sanoilla turistina ollessa. Turussa asuessani otin äidin kreikankielen oppikirjat lainaan ja aloin opiskelun. 
Kyrillisiä kirjaimia on tosin vaikea opetella ilman opettajaa. Minun ainakin. Ei siitä oikein tullut mitään. Muistan, että kirjoitin äidille kreikaksi kirjeen. Tiedä sit miten paljon siinä oli virheitä. 
Sehän on melko erilainen kieli kuin suomenkieli. Feminiinit ja maskuliinit, jotkut kirjaimet ääntyy vierekkäin kirjoitettuna yhdeksi kirjaimeksi. 
Ja mitä kaikkea muuta, mistä en varmaan tiedäkään!
On se sen verran vaikea, että ilman tätä pohjaa mikä mulla on, en koskaan lähtisi sitä opiskelemaan. Hatunnosto teille ketkä olette sen tehneet! Tiedän ehkä muutaman ;)

Oleskelin Kreetan Rethymnonissa kesän 2004.
En ollut käyttänyt kieltä vuosiin. 
Lapsenako viimeksi kunnolla..?

Sen kesän aikana mieleeni palautui monia sanoja ja ilmaisumuotoja.

Tulin tosi onnelliseksi kun tajusin, ettei peliä olekaan menetetty.

Mietin että, mulla taitaa sittenkin olla pohja ihan ok, sitä pitää vaan treenata ja palautella mieleen.

2008 (merkityksellinen vuosi ollut kaikinpuolin!) tapasin tätini melkein 18 vuoden jälkeen.

Sen jälkeen yhteydenpito on jatkunut ja olemme käyneet heillä nyt sitten yhteensä 3 kertaa. 
Viimeisimmällä kerralla mentiin oman perheen kesken.
Huristeltiin heille autolla. Kun olimme päässeet perille, halit ja kuulumiset kun oli vaihdettu, kuulin tätini sanovan miehellensä, et "kato nyt, kyllä se Aino puhuu Kreikkaa". Jorgos oli varmaan jännittänyt, et miten tullaan toimeen. 
Aiemmin kreikankielen taituri näissä porukoissa kun on ollut äiti. 

Sillä reissulla oli hieno huomata, miten paljon edelleen muistan. 
Pystyin vähän keskustelemaankin.
Olihan se huikee ja ylpeä fiilis olla se, joka puhuu ja osaa vierasta kieltä. 
Aina se on ollut mun puoliso ja ne muut Turkkilaiset. 
Viimein se olin minä.

Komppaan Miaa siinä, et vaikka lapsella menisi kauankin ennekuin sisäistää kakkoskielen, kaikki oppi ja tieto sinne aivolohkoon kuitenki tallentuu.

Eipä meidänkään tytöt vielä kauheesti puhu, ujostelevat lähinnä.

Kannustamalla hekin kyllä puhuvat. Isompi on rohkaistunut kovasti viimeaikoina.
En ota siitä stressiä tai painetta, etteivät oppisi. 
Onhan oppi mullakin vielä, jossain aivojen uumenissa. 
Kyllä se sieltä vapautuu kun sitä vaan kuuntelee ja uskaltaa käyttää.

Onneksi lapsilla on ympärillä muitakin turkinkielisiä kuin vain baba. 
Ja onneksi mullakin on mahdollisuus käyttää Kreikan kieltä ja oppia lisää. 

Kuvassa veljeni, minä ja serkkupoika

Mikä ihana syy lähteä Ateenaan sukuloimaan ja saamaan kielikylpyä!

Kaipaan isääni ja Kreikkaa joka päivä. 
Vähintä mitä voin tehdä on ylläpitää sitä pientäkin osaamista mikä mulla on ❤️

xoxo -Aino

p.s. 
Mun veli on muuten ollut alle 3v. isämme kuoltua. Hän ei tietenkään muista sitäkään vähää mitä minä. 
Se on hyvin surullista minusta♡