Tukiperhemörkö
Moi,
En tiedä muistatko kun silloin blogia aloitellessamme kerroin, että meilläkin tukiperhekuviot selkenee jossain vaiheessa.
Voin kertoa, että eivät ole selvinneet.
Olin vuosia miettinyt tukilapsia ja halunnut tarjota apua sitä tarvitseville. Elämäntilanteemme ei vain aiemmin ollut sallinut sitä.
Hämeenlinnaan muutettuamme sain yhteystiedot Kunnan toimeen ja saimme aikataulumme sovitettua tukiperhevalmennuksen kanssa, tai lähinnä miehen aikataulut.
Ennen valmennukseen menoa minulla oli ollut mörkö mielessä tukiperheistä ja olin miettinyt, etten koskaan osaisi tai uskaltaisi antaa lastani muiden hoidettavaksi. Valmennuksen jälkeen käänsin takkini totaalisesti. Ryhmä oli täynnä ihania perheitä ja mukavia ihmisiä joista jokaiselle luottaisin lapseni.
Alkuvuodesta 2018 pääsimme viimein valmennettaviin. Valmennus piti sisällään kolme ryhmäiltaa ja tapaamisia perheiden ja sosiaalityötekijöiden välillä. He vierailivat kotonammekin. Tapasimme useita kertoja, oli haastatteluja ja meidät syynättiin aika tarkkaan. Tietääksemme täytimme vaadittavat kriteerit ja pääsimme heidän tukiperhelistalle.
Noh, tässä on tosiaan odotettu about 1,5 vuotta, että löytyisi lapsi ilostuttamaan viikonloppujamme. Olemme aivan valmiita, koko perhe. Tässä puolentoistavuoden aikana olen ollut muutamia kertoja yhteydessä yksikköön. Muistutellut olemassaolostamme. He sanovat, ettei sopivaa perhettä ole löytynyt. Ihmettelen suuresti.
Kaikki puhuvat siitä, miten pitkä jono lapsia heillä on. Toimintaa ulkoistetaan koska asiakkaita on niin paljon.
Ja sitten ollaan me.
Me asutaan rauhallisessa lähiössä kerrostalokolmiossa, tavallisessa asunnossa joka on aina siisti. Meillä ei haise eikä loju. Me syödään tavallista ruokaa, joskus pizzaa. Me harrastetaan, pyöräillään, ulkoillaan ja leikitään sisällä. Me itketään ja nauretaan.
Tehdään yhdessä tai ollaan omissa oloissamme.
Me kunnioitetaan ja rakastetaan.
Me tullaan toimeen ja joskus riidellään. Lapset ovat leikkiväisiä, isompi varsinkin ja pienempi seuraa perässä. En ole vielä kohdannut lasta kenen kanssa tytöt eivät olisi saaneet leikkiä aikaiseksi.
Me ollaan siis ihan perus tyyppejä. Ei ketään parempia tai huonompia ja kaikki viikonloput meillä on pelkkää aikaa. Silti me ei kelvata.
Miksi me ei kelvata? Ilmeisesti avuntarve ei olekaan niin kova. Jos olisi, väki ei olisi näin valikoivaa. Olemmehan kuitenkin ihan tavallinen perhe.
Vai olemmeko sittenkään? Pitääkö meillä olla 120m2 talo pellon laidassa, kaksi autoa ja koira. Joka illalle harrastuksia ja menoja?
Kiitos Suomi, tämä kertoo jotain. Saa piirtää taas ruksin seinään todistamaan sitä faktaa miksi haluan muuttaa täältä pois. Joku muu ottaisi avun kiljuen vastaan, mut ei täällä, ei nämä..
Ehkä vähän suoraan sanottu, mut pakko myöntää, että hiukan epäreilulta tuntuu nämä jutut.
Olen nähnyt mitä tukiperheenä toimiminen on. Olen saanut kokea siitä pintaraapaisun. Silti olen edelleen ihan täysillä lähdössä mukaan ja valmis antamaan itsestäni näille pienille.
Koko perheemme on.
Time can only tell, kai asiat joskus selviää. Kiitti kun luit.
Peace XOXO -Aino
Ja p.s. muuten, en ole muuttamassa vielä minnekään.
En tiedä muistatko kun silloin blogia aloitellessamme kerroin, että meilläkin tukiperhekuviot selkenee jossain vaiheessa.
Voin kertoa, että eivät ole selvinneet.
 |
| Ystävän lapset olivat Kouvolasta kyläilemässä eräs viikonloppu |
Olin vuosia miettinyt tukilapsia ja halunnut tarjota apua sitä tarvitseville. Elämäntilanteemme ei vain aiemmin ollut sallinut sitä.
Hämeenlinnaan muutettuamme sain yhteystiedot Kunnan toimeen ja saimme aikataulumme sovitettua tukiperhevalmennuksen kanssa, tai lähinnä miehen aikataulut.
Ennen valmennukseen menoa minulla oli ollut mörkö mielessä tukiperheistä ja olin miettinyt, etten koskaan osaisi tai uskaltaisi antaa lastani muiden hoidettavaksi. Valmennuksen jälkeen käänsin takkini totaalisesti. Ryhmä oli täynnä ihania perheitä ja mukavia ihmisiä joista jokaiselle luottaisin lapseni.
 |
| Ämy-rock 2017 |
Alkuvuodesta 2018 pääsimme viimein valmennettaviin. Valmennus piti sisällään kolme ryhmäiltaa ja tapaamisia perheiden ja sosiaalityötekijöiden välillä. He vierailivat kotonammekin. Tapasimme useita kertoja, oli haastatteluja ja meidät syynättiin aika tarkkaan. Tietääksemme täytimme vaadittavat kriteerit ja pääsimme heidän tukiperhelistalle.
Noh, tässä on tosiaan odotettu about 1,5 vuotta, että löytyisi lapsi ilostuttamaan viikonloppujamme. Olemme aivan valmiita, koko perhe. Tässä puolentoistavuoden aikana olen ollut muutamia kertoja yhteydessä yksikköön. Muistutellut olemassaolostamme. He sanovat, ettei sopivaa perhettä ole löytynyt. Ihmettelen suuresti.
Kaikki puhuvat siitä, miten pitkä jono lapsia heillä on. Toimintaa ulkoistetaan koska asiakkaita on niin paljon.
Ja sitten ollaan me.
Me asutaan rauhallisessa lähiössä kerrostalokolmiossa, tavallisessa asunnossa joka on aina siisti. Meillä ei haise eikä loju. Me syödään tavallista ruokaa, joskus pizzaa. Me harrastetaan, pyöräillään, ulkoillaan ja leikitään sisällä. Me itketään ja nauretaan.
Tehdään yhdessä tai ollaan omissa oloissamme.
Me kunnioitetaan ja rakastetaan.
Me tullaan toimeen ja joskus riidellään. Lapset ovat leikkiväisiä, isompi varsinkin ja pienempi seuraa perässä. En ole vielä kohdannut lasta kenen kanssa tytöt eivät olisi saaneet leikkiä aikaiseksi.
Me ollaan siis ihan perus tyyppejä. Ei ketään parempia tai huonompia ja kaikki viikonloput meillä on pelkkää aikaa. Silti me ei kelvata.
Miksi me ei kelvata? Ilmeisesti avuntarve ei olekaan niin kova. Jos olisi, väki ei olisi näin valikoivaa. Olemmehan kuitenkin ihan tavallinen perhe.
Vai olemmeko sittenkään? Pitääkö meillä olla 120m2 talo pellon laidassa, kaksi autoa ja koira. Joka illalle harrastuksia ja menoja?
Kiitos Suomi, tämä kertoo jotain. Saa piirtää taas ruksin seinään todistamaan sitä faktaa miksi haluan muuttaa täältä pois. Joku muu ottaisi avun kiljuen vastaan, mut ei täällä, ei nämä..
Ehkä vähän suoraan sanottu, mut pakko myöntää, että hiukan epäreilulta tuntuu nämä jutut.
Olen nähnyt mitä tukiperheenä toimiminen on. Olen saanut kokea siitä pintaraapaisun. Silti olen edelleen ihan täysillä lähdössä mukaan ja valmis antamaan itsestäni näille pienille.
Koko perheemme on.
Time can only tell, kai asiat joskus selviää. Kiitti kun luit.
Peace XOXO -Aino
Ja p.s. muuten, en ole muuttamassa vielä minnekään.
Kommentit
Lähetä kommentti