Ja niin synnytin kuolleen lapsen

Nyt kerron perhettämme kohdanneesta surusta. On aika esitellä esikoisemme.
Jos sulla on vastasyntynyt tai olet raskaana, toivon ettet lue tekstiä.

Viesti ystävältä

Kaikki tapahtui syyskuussa 2011. Silloin minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti.
Raskaus oli mun toinen. Vuotta aiemmin olin ollut raskaana, mutta ensimmäisessä ultratutkimuksessa selvisi, että se oli tuulimunaraskaus.

Mentiin 38. raskausviikkoa, laskettuun aikaan oli kaksi viikkoa, vatsa oli iso.
Olin huomannut vauvan liikkeiden vähentyvän, mutta pidimme sitä normaalina, olihan siellä tila käynyt ahtaaksi.
Neuvola oli ollut muutamaa päivää aiemmin ja silloin kaikki oli normaalisti.

Lauantaina sain ystäväni kylään joka hänkin oli raskaana. Hänellä laskettu aika oli muutamaa kuukautta myöhemmin.
Puhuin hänelle vauvan liikkeistä. Kerroin, että eilisestä saakka vauva oli ollut ihmeen rauhallinen. Tunsin liikkeitä, mutta vain pieniä, en venyttelyjä tms.
Vauva oli muutenkin ollut rauhallinen tapaus, en hätkähtänyt että nyt oli vieläkin rauhallisempi. Ystäväni kuitenkin kehotti minua lähtemään sairaalaan tarkastettavaksi ja tiesin hänen olevan oikeassa. Kouvolassa ei ole synnytysosastoa joten Kotkaan oli meno.

Miehellä oli tuohon aikaan oma yritys. Hän oli varautunut siihen, että synnytys käynnistyy milloin tahansa ja pystyi kutsumaan kaverin apuihin. Ystäväni lähdettyä soitin miehelle töihin, oli tosiaan viikonloppu ja pizzerialla kiire, eikä hän vastannut.
Soitin pizzerian puhelimeen, veljeni joka oli tuohon aikaa töissä siellä, vastasi. Pyysin häntä kertomaan miehelle, että sairaalalle oli lähdettävä.
Mies kurvasi kotiin innoissaan luullen, että synnytys on käynnistynyt.
Matkalla sitten aloin selvittämään syytä nopealle lähdölle. Olemme menossa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa.
Itselläni oli varma olo vauvasta. Tiesin pienen olevan kunnossa. Eihän meille ikinä voisi mitään käydä.
Olin soittanut sairaalalle ja varmistanut, että syytä käynnille on. Helena niminen kätilö otti meidät vastaan ja välittömästi laittoi minut monitoriin joka seuraa vauvan sykettä. Sykettä ei löytynyt. Aikansa siinä etsi ja sitten siirsi meidät lääkärin huoneeseen. Muistan ihmetykseni. Vieläkään en ollut huolissani, ihmettelin vain miksi ääniä ei löytynyt.
Lääkäri oli iäkäs mies joka totesi nopean ultrauksen jälkeen, että juu... sydän ei lyö.
Päässäni pyöri, luulin että näen unta. "Mitä se just sanoi!".
Voin pahoin ja aloin huutamaan. Lääkäri ohjasi kätilöä toimenpiteisiin ja poistui paikalta luultavasti sanomatta sanaakaan. Siis erittäin kylmä tapaus tämä herra oli.
Kätilö selitti jotain. En ymmärtänyt mitä nyt tapahtuisi. Emmekö pääsekään kotiin jatkamaan arkeamme ja odottamaan vauvan syntymää. Hän kertoi, että synnytys käynnistettäisiin lääkkeillä. Saisin lääkettä muutaman tunnin välein.
Koska synnytys tuskin lähtisi heti käyntiin, meillä oli aikaa mennä takaisin kotiin hakemaan tavaroitamme. Siis sairaalaa varten pakattu kassi, mutta ilman vauvan vaatteita.

Ajoimme sekaisin tuntein takaisin kotiin.
Laitoin äidilleni viestin paluumatkalla. Kerroin asiasta, eikä hän ollut ymmärtää ollenkaan mistä on kyse.
Palattuamme sairaalalle oli jo yö. Vuorot olivat vaihtuneet ja vastassa oli itkuinen kätilö. Aluksi tunsin oloni epämukavaksi, pitäisikö minun lohduttaa häntä? Tajusin kuitenkin, että kivempi tämä reaktio oli kuin se lääkärin kylmyys. Ihmisiähän me kaikki, joilla tunteet (suurimmalla osalla). Menimme johonkin huoneeseen jonne oli pedattu meille sängyt ja se oli kaukana muista. Siellä oli kylmä. Nukkua oli pakko ja varmaan sain siihen jotain apujakin.

Meidät pidettiin kokoajan visusti poissa muiden synnyttävien läheltä. Synnytyssalissa ollessamme kuulin vauvan itkua, mutta eiväthän he pystyneet meitä täysin eristämään. Hienosti kuitenkin ajateltu henkilökunnalta, pitää meidät mahdollisimman kaukana muista synnyttäjistä.

Koko sunnuntai meni käynnistelyyn. Nyt kun asiaa tarkemmin mietin, en muista siitä päivästä oikein mitään. Olimme osastolla (sisätauti) siihen saakka kunnes synnytys alkoi. Siellä hoitajat huolehtivat meistä ja kätilökin kävi välillä. Mielessäni pyöri paljon kysymyksiä. Mietin tietenkin, että miksi ja milloin vauva on kuollut. Eräs hoitajista selitti, että liikkeet jotka olin tuntenut, olivat lapsivedessä kellumista ja lähemmin tarkasteltuna kaikki merkit viittasivat siihen, että vauva oli kuollut jo pari päivää sitten.
Eli ilmeisesti kuolinpäivä oli 16.9 ja syntymäpäivä oli 19.9.

Muistan miettineeni miten tylsä synnytyssali on. Ei siellä ollut mitään viihdykettä. Eihän siellä yleensä mitään viihdykkeitä kaivata, mutta tämä synnytys ei käynnistynyt kovin helposti ja olo alkoi olla kärsimätön.
Sama kätilö, Helena, oli taas yövuorossa. Se oli lohduttavaa koska hän tiesi tilanteemme parhaiten.
Ehdottelin useaan otteeseen voisiko vauvan leikata ulos, mutta kärsivällisesti Helena selitti, että siitä jää niin fyysinen ja iso muisto, ettei sellaista suositella kuin hätätapauksessa. Ymmärsin pointin.
Viimein kun oli aika ponnistaa, tuntui että se kesti ikuisuuden. Puudutukset olivat niin hyvät etten tuntenut mitään ja ensikertalaisena en tiennyt edes mitä tehdä. Se oli vaikeaa.
Synnytin vauvaa yhteensä yhdeksän tuntia. Tiedän, että pääsin suht´ helpolla. Kuitenkin se oli raskasta kun tiesin, että minun pitää saada kuollut ihminen ulos itsestäni.

Muistan, että mies lähti käymään läheisellä pikaruokalalla koska emme olleet koko päivänä syöneet. Ruoka ei maistunut. Kätilö sanoi, että ruokahalua on usein poissa synnytyksen aikana. Väkisin napostelin jotain, koska energia oli kuitenkin tarpeen.

Tyttövauva syntyi maanantain vastaisena yönä, päivänä jolloin tuli 39. raskausviikkoa täyteen.
En osannut ajatella mitään.
Siinä hän makasi, elottomana. En osannut suhtautua vauvaan mitenkään. En ottanut syliin.
Vauva tuotiin kohta kapaloituna viereeni, se oli omassa sängyssään. Se makasi siinä hiljaa ja niin rauhallisena.
Olin kuin puulla päähän lyöty, en uskaltanut ottaa vauvaa syliin. Ajattelin, ettei minulla ole siihen lupaa tai että vauva menisi rikki. Mies suukotti vauvaa poskelle ja lähti ulos soittamaan äidilleen. Minä vain tuijotin. Kätilö luki tilannetta ja sanoi, että veisi nyt vauvan pois ja sitten en enää näkisi häntä. Ymmärsin asian, mutta jäähyväiset ovat aina ne vaikeimmat. Muistan sen ahdistuksen jota tunsin kun vauva lähti. Lääkäri, sama mies, tuli kertomaan jotain ja suruvalittelut. Suupielestä pilkahti jopa pieni empaattinen hymy. Se oli tarpeen. Tiesin ylittäneeni itseni. Tiesin, että olin juuri tehnyt teon joka vaatii äärimmäistä henkistä vahvuutta ja ponnistusta.
Olin selvinnyt, mutta tajusin sen olleen helpoin osa. 19.9.2011 oli loppuelämäni ensimmäinen päivä. Se oli päivä joka muutti minut lopullisesti. Minusta tuli äiti. Äiti ilman lasta.

Palasimme osastolle vielä samana yönä.
Aamulla saimme vierailulle sosiaalivirkailijat sekä papin. Osaston hoitajat kävivät katsomassa vointiani. Yksi hoitajista kertoi minulle, että olen nyt äiti vaikka minulla ei lasta olekaan. Hän kertoi olevansa mummo yhdelle enkelivauvalle. Että olisi tärkeä tiedostaa tämä.
Tieto tapahtuneesta oli mennyt myös neuvolaan. Pääsimme lähtemään kotiin samana päivänä kun todettiin, että kaikki on näennäisesti kunnossa.
Kotiinpaluu oli outo. Sen muistan päällimmäisenä. Olimme molemmat surunmurtamia ja hämmentyneitä tapahtuneesta. Synnytyksestä kipeänä, mutta syli tyhjänä.

Ystävämme olivat poissa ollessamme tyhjentäneet asuntomme kaikesta vauvatavarasta. Se oli yksi tärkeimmistä asioista toipumisen kannalta. Tavarat säilyivät eräässä autotallissa useamman kuukauden (kiitos siitä 😘), ennen kuin olin valmis ottamaan ne vastaan.
Kotona odotti kukat ja adressit joita olimme saaneet. Lähetti toi kukkalähetyksen vanhalta työpaikaltani, Sokokselta. Olimme monien mielessä. Olin kirjoittanut Facebookiin julkaisun tapahtuneesta:

Kun sun ystävältä, kaverilta tai tuttavalta kuolee läheinen, laita hänelle suruvalittelu. Kohtaa hänet kadulla, kaupassa. Vaik et osaisi sanoa mitään, on tärkeää että ilmaiset osanottosi. Muuta ei tarvitse sanoa, vain olla läsnä.

Tapahtuneen jälkeen meille on sattunut iloisia sekä vähemmän iloisia asioita. Raskauksia on siis tähän mennessä ollut viisi, mutta lapsia on kaksi. Tämän synnytyksen jälkeen tulin uudestaan raskaaksi, mutta se meni kesken. Ajattelen, että se oli harjoituskappale kohtukuoleman jälkeen. Harjoitus ja selvennys siihen, että vaikka pelko on läsnä, sen ei pidä antaa ottaa valtaa. Paras antaa kohtalon päättää.

Mulla riittäisi niin paljon kerrottavaa aiheesta, että jatkan toisella kertaa.
Kiitos kun luit, kiitos myös että jaat. Jakamalla tekstiä saadaan levitettyä asiasta tietoa, itse en ollut ennen omaa raskautta kohtukuolemista kuullutkaan. Käpy Ry on hyvä väylä lisätiedolle.

X o - Aino