Ikävöitkö ketään niin, että sattuu?

Facebookkia selaillessani yksi ilta tuli yhdessä ryhmässä julkaistu teksti vastaan. 

Siinä aloittaja kyseli, että tietääkö muut sen tunteen, kun kaipaa jotain ihmistä todella paljon, mutta ei pääse hänen luokseen enään. 

Ja se ikävä sattuu. 

Heti ensimmäisenä tuli tietenkin oma isäni mieleeni. 

Häntä kaipaan edelleen todella paljon näiden kaikkien n.27v jälkeenkin. 

On ajanjaksoja jolloin hän on vahvemmin ja useammin ajatuksissani ja sitten on hetkiä, kun ikävä ei kaiverra ihan niin paljon ja usein.

Hiljalleen tuli mieleeni kaikki muutki rakkaat jotka ovat lähteneet täältä pois. 

Mutta... 

Sitten tuli myös eräs ystävyyssuhde mieleeni. 

Tai "ystävyyssuhde".. 

Itse koin, että meillä oli hyvin vahva ystävyys. 

Siitä on jo useampi vuosi aikaa (n.8v), mutta en voi unohtaa.

Kaikki päättyi aivan yllättäin, enkä koskaan saanut tietää syytä siihen.

Luotin kyseiseen ihmiseen todella paljon.

Pidimme paljon yhteyttä ja nähtiin lähes päivittäin. 

Olin hänen tukenaan hänen elämänsä vaikeimpina aikoina, kun muut kaverit ja ystävät mennä viilettivät baareissa. 

Olin aina valmis auttamaan ja kuuntelemaan häntä. Enkä halunnut, että hän joutuisi olemaan koskaan yksin niinä vaikeina hetkinä...

"Yhtenä juhannuksena istuin sairaalasänkysi vieressä ja yhdessä kirosimme, kuinka mauttomia viestejä muut sinulle sinne laittoivat festareilta sinun ollessa todella huonossa kunnossa."
Mm.pyydä heitä laittamaan tipan mukana vähän jotakin vahvempaa jotta pääset juhannus fiiliksiin.

Toisaaltaan, eiväthän he tienneet missä kunnossa olit. 
Vain yksi ihminen minun lisäkseni tiesi siitä.. Sinun silloinen poikaystäväsi. Edes äitiäsi et tahtonut huolestuttaa. 
Me kaksi jotka halusimme olla tukenasi kellon ympäri, meidät sinä hylkäsit pian tapahtumien jälkeen. 

En ikinä unohda sitä päivää, kun pääsit sairaalasta ja olimme sopineet, että näkisimme.

Sinulta tuli kuitenkin omituinen viesti ja peruit tapaamisemme, joka ei ollut ollenkaan sinun tyylistäsi.

Kerroit lähteneesi kotikaupunkiisi joihinkin juhliin. 

Ympäripyöreästi jatkoit, että nähdään, kun palaat seuraavalla viikolla...

Sen jälkeen et enään vastannut viesteihini, etkä puheluihini. 

Yritin aina välillä laittaa viestiä ja saada selvyyden mitä on tapahtunut? Oletko kunnossa? Oletko joutunut uudelleen sairaalaan? Kävi jopa mielessä, että oletko enään edes elossa. Se tunne oli kamala.

Olinko tehnyt jotakin niin väärää tai loukannut tietämättäni, ettet voinut pitää enään yhteyttä. 

Se ei missään  nimessä ollut tarkoitukseni. 

Itkin miehelleni monen monta kertaa asiaa. 

Hän vakuutteli, etten ole voinut loukata häntä mitenkään tai tehdä hänelle mitään väärää.
Olinhan aina ollut hänen apunaan ja tukenaan.

Mieheni uskoi, että hänellä olisi itsensä kanssa jokin ongelma eikä ole siitä valmis puhumaan kenellekkään ja siksi pakenee, kun joku pääsee tarpeeksi lähelle. 

Itsekkin näin ajattelin, mutta en vaan keksinyt mitään syytä sille, että hän ilman selityksiä ingnoorasi minut elämästään aivan yllättäin.
Olihan hän jakanut minulle tähänkin saakka kaikki ilot ja myös surut. 

Kului aikaa.. Poistin hänen yhteystiedot, etten vaan laittaisi enään viestiä. 

Nyt sai riittää, olen tehnyt kaikkeni. 

Olisin voinut edes yrittää ymmärtää jos olisin saanut edes jonkun selityksen sille kaikelle.

Kului vielä vähän aikaa... Reilusti yli puolivuotta..
Muistan sen vapaapäivän vieläkin.

Siivosin vaatehuonettamme, kun sain viestin vieraasta numerosta.
Viestissä luki "mitä kuuluu?pitkästä aikaa." 

Se oli hän.. Ystävä joka vain katosi elämästäni. 

Vaihdoimme muutaman viestin. Hän pyyteli anteeksi ja halusi selittää. 

Sovimme, että näkisimme ja puhuisimme. 

Kävimme kerran kahvilla torilla.
En saanut edelleenkään oikein selitystä sille mitä oli käynyt.

Vahvistuksen kylläkin sille, etten ollut häntä loukannut.

Kaikki se vetäytyminen johtui hänestä itsestään ja hänen huonosta olostaan.

Hän pyyteli monta kertaa anteeksi ja lupasi, ettei enään tekisi samoin. 

Kerroin suoraan, että tuntui pahalta, kun hän vaan katosi mitään sanomatta. En voi asiaa heti unohtaa mutta anteeksi voin antaa. 

Halusin uskoa, että kaikki olisi hyvin ja asiat korjaantuisivat hiljalleen. 

Sovimme, että näkisimme muutaman päivän päästä uudelleen ja jatkaisimme jutustelua kaikessa rauhassa. 

Tuli sunnuntai.
Meidän oli tarkoitus lähteä lenkille ja odottelin ystävääni lenkkivaatteet päällä. 

Odotin hänen saapuvan.. Eikä hän koskaan tullutkaan. 

Ei vastannut enään viesteihini, eikä puheluihin. 

Kuin matto olisi vedetty altani kahteen kertaan.
Päässäni pyöri vaan, että miksi? Miksi halusit nähdä, sopia, puhua ja taas kadota? 

Jos hän olisi vain selittänyt ja kertonut mistä on kyse niin olisin voinut sen kaiken hyväksyä. 

Vaan en saanut ja se asia vaivaa minua edelleen. 

En mieti häntä viikottain, enkä edes joka kuukausi.

Mutta kyllä hän ja meidän "ystävyys" on mielessäni aika-ajoin. Varsinkin jos satun törmäämään meidän yhteisiin tuttuihin jossain.
Tai silloin, kun ajan hänen vanhan kodin ohitse ja myös silloin, kun on hänen syntymäpäivänsä elokuussa.

Jos satut lukemaan tämän ja tunnistat itsesi, niin kiitos terkuista jotka lähetit mieheni mukana pari vuotta sitten, kun olitte nähnyt sattumalta huoltoasemalla. 

Haluaisin myös kertoa, että olit todella tärkeä ystävä minulle, enkä unohda koskaan meidän hauskoja ja mukavia hetkiä yhdessä. Haluaisin vaan tietää syyn sille kaikelle "jotta voisin jatkaa elämääni". Kerroit kaiken johtuvan sinusta itsestäsi ja elämäntilanteestasi? Toivon koko sydämestäni, että tänä päivänä voit hyvin ja olet onnellinen.

Koska asiaa ei ole selvitetty, enkä ole saanut vastausta tapahtuneelle näiden vuosien jälkeen, niin se asia tulee varmasti kummittelemaan päässäni lopun elämääni. 

Väistämättä tulen miettimään jatkossakin, että mitä tein väärin.

Elämäntilanteet muuttuu ja elämä kuljettaa välillä ystäviä erilleen.
Ystävyys saattaa muuttaa muotoaan tai mennä välit poikki kokonaan..
Tässä vaan ei mielestäni ollut kyse mistään sellaisesta.
Se kaikki tapahtui niin yllättäin. 

Tämän kirjoituksen myötä pyydän, että...

Puhukaa ystävillenne, kumppaneille, kaikille niille tärkeille ihmisille ympärillänne. 

Älkää ikinä tehkö kenellekkään näin, miten minulle tehtiin.
Joskus totuus voi satuttaa, mutta enemmän satuttaa se, että jää roikkumaan epätietoisuuteen.

Ikävöitkö sinä ketään niin, että sattuu? 

-Mia