Olisinpa minäkin
Olipa eräs ilta erään päiväkodin järjestämä kevätjuhla.
Juhlaan oli kutsuttu lapset perheineen. Oli tiedossa, että juhlassa on esitys ja sen jälkeen tarjolla keksiä ja mehua. Menin paikalle omieni sekä Mian vanhemman pojan kanssa.
Muutamalle moikattiin aulassa ja pari sanaa vaihdettiin varhaiskasvattajien kanssa. Joidenkin kanssa ei saatu edes katsekontaktia vaikka ollaan tuttuja.
Esitys alkoi ja meni mukavasti. Täkäläiseen tyyliin yleisön käytös oli hillittyä, joku ei varmaan hymyillyt kertaakaan.
Esitys oli mukava, minuakin nauratti. Nauroin ääneen vaikka istuin yksin, lapset olin häätänyt eturiviin katselemaan.
Esityksen päätyttyä tuli ilmoitus, että nyt olisi tarjolla mehua ja keksejä, tulkaa syömään!
Me jäimme lasten kanssa hetkeksi saliin ihmettelemään lavasteita joita näyttelijät alkoivat purkamaan. Saimme mennä lähelle katselemaan ja näyttelijät esittelivät muutaman hauskan esityksessä olleen jutun.
Käännyin jossain vaiheessa katsomaan taakseni, että olivatko kaikki muut jo menneet ja hämmästyksekseni sain huomata, että koko sali oli tyhjä. Kaikki olivat ampaisseet ulos samantien. Ei kukaan jäänyt kiittämään tai ihmettelemään varusteita. Me sanoimme kiitos ja toivotimme kesän jatkot.
Menimme sitten ulos niitä virvokkeita nauttimaan. Paikka niiden nauttimiseen oli hyvin ajateltu, olimme leikkikentällä. Lapset saivat keinua ja pelata vielä hetkisen yhdessä ennen kotiin lähtöä.
Minä jäin norkoilemaan mehupöydän luokse sen vuoksi, jos joku lapsistani haluaisi lisää mehua. Hetkisen seisoskeltuani kävin penkille istumaan. Siinä pörräsi porukkaa, kaateli meuhja, minä otin katsekontakteja, hymyilin ja pidin puhelimen visusti taskussa. Ihan sen vuoksi jos joku sattuisi vaikka sanomaan mulle jotain, olisin helposti lähestyttävä. Ja mitä vielä! Kukaan ei puhunut mulle sanaakaan. Oikeesti.
Seurailin ihmisiä, he olivat kahden ja kolmen hengen ryhmissä. Suurinpiirtein miehet omissa oloissaan ja naiset kans. Pariskunnat eivät paljon toisille puhuneet. Katselivat lasten leikkiä ja pikkuhiljaa lähtivät. Ja kyllä, mulla oli siinä hyvin aikaa ja tilaisuus seurailla muita. Odotinhan janoisesti heiltä kontaktia.
Tarpeeksi kauan siinä katseltuani aloin laittamaan lapsia kasaan. Komensin mukulat kotiinlähtöä varten ja kehoitin huikkaamaan moikat lähtiessä. He eivät sanoneet mitään, taisi harmi ja väsy painaa siinä vaiheessa, mutta eivätpä sanoneet aikuisetkaan. Mulle sitten yksi huusi moikat kun lähtiessä kiljaisin kiitoksen ja heipat.
Mitä mieltä sinä olet? Miten sun mielestä tämän kuuluisi mennä?
Itse olen sitä mieltä, että vaikka kyseessä on ns. vapaa-aika eivätkä varhaiskasvattajat ole siinä kohtaa enää kasvattajan roolissa niin eivätkö he kuitenkin edusta päiväkotia ja ole vastuussa vieraiden viihtyvyydestä? Missä pelisilmä?
Sanon sen, että en pidä tällaisesta. En pidä tästä suomalaisesta juroudesta. Mikä ihme meitä vaivaa? Miksi emme osaa olla ystävällisiä tuntemattomille? Hymyillä tai tervehtiä.
Lähimmäisen rakkaus suomalaiselle on toisenlaista kuin muualla. Ihmiset katsovat kulmat kurtussa toisiaan, peläten ettei toi vaan tule mulle mitään puhumaan.
Jos me oltais oltu vaikka Turkissa tai ihan missä tahansa toisessa maassa (luulen), ihmiset olisivat isoissa porukoissa jutelleet keskenään. He olisivat istuksineet nurmikoilla, puheensorina ja naurun äänet olisi raikuneet. Ei meillä Suomessa. Meillä ollaan tasaisen harmaita ja hiljaa, ettemme vaan kiinnitä itseemme mitään huomiota. Meitä hävettää ja olemme kateellisia. Jos joku uskaltaa olla erilainen, häntä katsotaan vaan epäluuloisena, mielessä ehkä nimitellään..?
Ollaan me kaikki kuultu nuorempina ne haukkumanimet joilla meitä on kutsuttu kun ollaan menty uutena porukkaan tai kun ollaan pukeuduttu massasta poikkeavalla tavalla.
Mulle on monesti sanottu, että olen helposti lähestyttävä sekä jostain syystä minulle on helppo avautua. Näin mulle on kerrottu. Joskus henkilö sanoo, että -mitäs mä nyt sulle tällaisia puhun.
Se on ihan normaalia. Näistä syistä jäin ihmettelemään, että mitä tein väärin kun jäin yksin pihalle istumaan.
Siellä oli yksi äiti jonka kanssa olisimme varmaan saaneet jutustelun aikaiseksi, mutta hän oli toisella puolella pihaa, enkä sitten enää häntä nähnytkään. Näistä syistä en ole kovin innokkaana ollut menossa vanhempainiltoihin, mutta siihen tulee nyt muutos.
Ja mikäs minä tässä olen valittamaan. Olisinpa rohkeampi ja mennyt vaan joihinkin niistä kahden hengen ryhmistä ja alkanut juttelemaan. Haha...niin varmaan. Kaikki meistä tietää, ettei suomalaista ole helppo lähestyä.
Siinäpä vastaus monia mietityttävään kysymykseen; miksi ulkomaalaiset monesti liikkuvat vain keskenään.
Harmillista, että sateet tulivat riesaksi. Toivottavasti pääset kuitenkin ulkoilemaan raikkaaseen ilmaan. Hengitellään syvään ja moikataan (edes hymyillään) vastaantulijalle.
Haleja!
Xoxo Aino
Juhlaan oli kutsuttu lapset perheineen. Oli tiedossa, että juhlassa on esitys ja sen jälkeen tarjolla keksiä ja mehua. Menin paikalle omieni sekä Mian vanhemman pojan kanssa.
Muutamalle moikattiin aulassa ja pari sanaa vaihdettiin varhaiskasvattajien kanssa. Joidenkin kanssa ei saatu edes katsekontaktia vaikka ollaan tuttuja.
Esitys alkoi ja meni mukavasti. Täkäläiseen tyyliin yleisön käytös oli hillittyä, joku ei varmaan hymyillyt kertaakaan.
Esitys oli mukava, minuakin nauratti. Nauroin ääneen vaikka istuin yksin, lapset olin häätänyt eturiviin katselemaan.
Esityksen päätyttyä tuli ilmoitus, että nyt olisi tarjolla mehua ja keksejä, tulkaa syömään!
Me jäimme lasten kanssa hetkeksi saliin ihmettelemään lavasteita joita näyttelijät alkoivat purkamaan. Saimme mennä lähelle katselemaan ja näyttelijät esittelivät muutaman hauskan esityksessä olleen jutun.
Käännyin jossain vaiheessa katsomaan taakseni, että olivatko kaikki muut jo menneet ja hämmästyksekseni sain huomata, että koko sali oli tyhjä. Kaikki olivat ampaisseet ulos samantien. Ei kukaan jäänyt kiittämään tai ihmettelemään varusteita. Me sanoimme kiitos ja toivotimme kesän jatkot.
Menimme sitten ulos niitä virvokkeita nauttimaan. Paikka niiden nauttimiseen oli hyvin ajateltu, olimme leikkikentällä. Lapset saivat keinua ja pelata vielä hetkisen yhdessä ennen kotiin lähtöä.
Minä jäin norkoilemaan mehupöydän luokse sen vuoksi, jos joku lapsistani haluaisi lisää mehua. Hetkisen seisoskeltuani kävin penkille istumaan. Siinä pörräsi porukkaa, kaateli meuhja, minä otin katsekontakteja, hymyilin ja pidin puhelimen visusti taskussa. Ihan sen vuoksi jos joku sattuisi vaikka sanomaan mulle jotain, olisin helposti lähestyttävä. Ja mitä vielä! Kukaan ei puhunut mulle sanaakaan. Oikeesti.
Seurailin ihmisiä, he olivat kahden ja kolmen hengen ryhmissä. Suurinpiirtein miehet omissa oloissaan ja naiset kans. Pariskunnat eivät paljon toisille puhuneet. Katselivat lasten leikkiä ja pikkuhiljaa lähtivät. Ja kyllä, mulla oli siinä hyvin aikaa ja tilaisuus seurailla muita. Odotinhan janoisesti heiltä kontaktia.
Tarpeeksi kauan siinä katseltuani aloin laittamaan lapsia kasaan. Komensin mukulat kotiinlähtöä varten ja kehoitin huikkaamaan moikat lähtiessä. He eivät sanoneet mitään, taisi harmi ja väsy painaa siinä vaiheessa, mutta eivätpä sanoneet aikuisetkaan. Mulle sitten yksi huusi moikat kun lähtiessä kiljaisin kiitoksen ja heipat.
Mitä mieltä sinä olet? Miten sun mielestä tämän kuuluisi mennä?
Itse olen sitä mieltä, että vaikka kyseessä on ns. vapaa-aika eivätkä varhaiskasvattajat ole siinä kohtaa enää kasvattajan roolissa niin eivätkö he kuitenkin edusta päiväkotia ja ole vastuussa vieraiden viihtyvyydestä? Missä pelisilmä?
Sanon sen, että en pidä tällaisesta. En pidä tästä suomalaisesta juroudesta. Mikä ihme meitä vaivaa? Miksi emme osaa olla ystävällisiä tuntemattomille? Hymyillä tai tervehtiä.
Lähimmäisen rakkaus suomalaiselle on toisenlaista kuin muualla. Ihmiset katsovat kulmat kurtussa toisiaan, peläten ettei toi vaan tule mulle mitään puhumaan.
Jos me oltais oltu vaikka Turkissa tai ihan missä tahansa toisessa maassa (luulen), ihmiset olisivat isoissa porukoissa jutelleet keskenään. He olisivat istuksineet nurmikoilla, puheensorina ja naurun äänet olisi raikuneet. Ei meillä Suomessa. Meillä ollaan tasaisen harmaita ja hiljaa, ettemme vaan kiinnitä itseemme mitään huomiota. Meitä hävettää ja olemme kateellisia. Jos joku uskaltaa olla erilainen, häntä katsotaan vaan epäluuloisena, mielessä ehkä nimitellään..?
Ollaan me kaikki kuultu nuorempina ne haukkumanimet joilla meitä on kutsuttu kun ollaan menty uutena porukkaan tai kun ollaan pukeuduttu massasta poikkeavalla tavalla.
Mulle on monesti sanottu, että olen helposti lähestyttävä sekä jostain syystä minulle on helppo avautua. Näin mulle on kerrottu. Joskus henkilö sanoo, että -mitäs mä nyt sulle tällaisia puhun.
Se on ihan normaalia. Näistä syistä jäin ihmettelemään, että mitä tein väärin kun jäin yksin pihalle istumaan.
Siellä oli yksi äiti jonka kanssa olisimme varmaan saaneet jutustelun aikaiseksi, mutta hän oli toisella puolella pihaa, enkä sitten enää häntä nähnytkään. Näistä syistä en ole kovin innokkaana ollut menossa vanhempainiltoihin, mutta siihen tulee nyt muutos.
Ja mikäs minä tässä olen valittamaan. Olisinpa rohkeampi ja mennyt vaan joihinkin niistä kahden hengen ryhmistä ja alkanut juttelemaan. Haha...niin varmaan. Kaikki meistä tietää, ettei suomalaista ole helppo lähestyä.
Siinäpä vastaus monia mietityttävään kysymykseen; miksi ulkomaalaiset monesti liikkuvat vain keskenään.
Harmillista, että sateet tulivat riesaksi. Toivottavasti pääset kuitenkin ulkoilemaan raikkaaseen ilmaan. Hengitellään syvään ja moikataan (edes hymyillään) vastaantulijalle.
Haleja!
Xoxo Aino
Kommentit
Lähetä kommentti