Olihan kotiinpaluu.
Ihan ensiksi haluan sanoa kiitos kaikille teille jotka laitoitte aivan ihania viestejä minulle matkan aikana.
Ja kiitos kaikille teille, ketkä kuljitte meidän mukana koko reissun ajan. ❤
Instagramin tarinaa seurasi mukava määrä porukkaa päivittäin. Toivottavasti kuvani välittivät teille sen meidän hyvän fiiliksen ja palan lupaamaani "oikeaa" turkkia turistirysän ulkopuolelta.
Meillä on nyt takana yksi parhaista lomista.
Olen niin onnellinen ja ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä.
Turkin perhe oli onnesta soikeana, kun menimme sinne.
Lapset olivat siellä kuin kotonaan, eikä minullakaan käynyt kertaakaan aika pitkäksi tai kyllästyttänyt.
Muu kuin se, että laukkuni saapui perille vasta viidentenä lomapäivänä. Siihen saakka kuljin sujuvasti osin anopin ja osin omissa vaatteissa.
Yllätin kaikki, eniten itseni sillä, että osasinkin enemmän turkkia, kun edes tiesin.
Teki todella hyvää, että joutui oikeasti miettimään ja oli pakko puhua. Sain hirmuisen paljon lisää rohkeutta ja itseluottamusta, kun näin, että pärjään.
Esikoisemme nautti siitä, että turkissa sai kulkea vapaammin, kuin kotona. Hän oli niin onnessaan, kun sai mennä serkkujen kanssa, kuin iso poika.
Eivät he kauas menneet, mutta sai erilailla vapauksia, kuin suomessa ollessamme.
Appivanhempien talo on päättyvän tien päässä ja kaikki naapurit ovat sukulaisia joten uskallan päästää esikoistamme vähän kulkemaan ilman minua.
Turkissa ihanaa on se, että siellä tavallaan kaikki hoitaa ja katsoo kaikkien lasten perään. Ainakin Dörtyolissa.
Ei tarvitse kysyä, että "hei voisitko katsoa lastani hetken, kun käyn suihkussa tms". Se on itsestään selvää.
Aina voi jättää lapset hetkeksi jonkun sukulaisen kanssa jos tulee äkillinen tarve lähteä käymään esim.lääkärissä, eikä lapset halua lähteä mukaan.
Kaikki tuntui jotenkin paljon helpommalta, kun olimme siellä. Tarkoitan, että itse pääsin todella helpolla. Stressitöntä aikaa.
Pojilla oli niin paljon touhua ja tekemistä, että eivät kerenneet tappelemaan juuri ollenkaan.
Me kaikki nautimme siellä olosta tosi paljon.
Apukäsiä oli päivittäin lasten kanssa jos tarvitsi, kellonajasta riippumatta.
Kaikki olivat valmiita auttamaan kaikessa.
Lapsilla oli serkut leikkikavereina aamusta iltaan.
Minulle aikuista seuraa, kun sitä kaipasi.
Ja ruokakin tehtiin vielä valmiiksi päivittäin. Ei paljon paremmin olisi voinut asiat olla.
Kotiinpaluu läväyttikin sitten totuuden vasten kasvoja rankemmalla kädellä.
Olinkin taas yksin, ja kaikesta piti ja pitää selvitä yksin.
Meillä ei ole ollut helpoin kotiinpaluu. Ja olisin kaivannut niitä apukäsiä, enemmän, kuin ehkä koskaan ennen.
Olen ollut todella kipeä kotiinpaluusta saakka.
Palasimme suomeen 25.2.
Se päivä oli täynnä vastoinkäymisiä, eikä todellakaan sujunut yhtä hyvin, kuin menomatka.
Juuri ennen Adanaa minulle tuli viesti puhelimeen, että meidän ensimmäinen lento on peruttu.
*apua paniikki, mitä teen, miten päästään kotiin, kuka korvaa, mitä? hä? täh?*
Kentällä onneksi selvisi, että mahdutaan seuraavalle lennolla joka lähtee 1.5h päästä. *JES!*
Toivoin vain mielessäni, ettei tulisi lisää ongelmia ja kerettäisiin jatkolennolle.
Ensimmäisellä lennolla esikoisemme alkoi valittamaan kovaa päänsärkyä ja oli huonovointinen. Juuri, kun olimme laskeutuneet Istanbuliin ja lähdössä koneesta ulos hän oksensi. Kaikki ympärillä olivat välinpitämättömiä, eikä kukaan kysynyt voisiko auttaa jotenkin vaikka näkivät, että olen yksin kahden lapsen kanssa. Toinen itkee, ja toinen oksentaa. Minulla ei kädet meinaa riittää. Kukaan ei katso minuunpäin, vaikka kyselen olisiko kenelläkään antaa muovipussia.
Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin, ja päästiin koneesta ulos.
Seuraava lento oli tunnin myöhässä. Noo, ajattelin siinä, että keretään ainakin jatkolennolle. Se oli hyvä uutinen!
Poitsun huonovointisuus vain jatkui, ja jatkui. Eikä päänsärky helpottannut millään.
Seuraava lento sujui onneksi hyvin ja molemmat pojat nukkuivat melkein koko pidemmän lennon.
Itsekkin torkuin, mutta oli olo, että tulen kipeäksi.
Ääni alkoi lähteä ja kurkku oli kipeä. Odotin vain, että päästäisiin jo kotiin.
Monen mutkan kautta olimme perillä klo 22 aikaan.
Olimme heränneet yöllä suomen aikaa klo 3.00 joten kyllä teki hyvää kaatua omaan sänkyyn ja päästä nukkumaan pitkän ja raskaan päivän päätteeksi.
Vaan eipä, ollut seuraavana aamuna mukavaa.
Kuume nousi eikä ääntä lähtenyt yhtään.
Kurkku oli todella kipeä.
Minulla piti alkaa työt tiistaina, mutta jouduin perumaan koko viikon hommat.
Olin saanut jonkun todella kovan taudin matkamuistoksi.
Kävin lääkärissä heti tiistaina. Virustauti, kotiin lepäämään ja puhekielto. *JEE!* Tosi simppeli homma. Kysyn vaan, että kuinka levätä ja olla puhumatta, kun kotona on 2 pientä lasta?
Onneksi ruokapuoli pelasi, kun mies kiikutti iltaisin töistä ruokaa meille jota vain lämmitin lapsille seuraavana päivänä.
Viikon edetessä, olo vain paheni.
Hiljalleen alkoi keuhkot ja koko rinta kipeytyä. Hengitys oli vaikeaa ja kivuliasta.
Ei muutakun uudelleen lääkäriin perjantaina.
Nyt keuhkoista kuului jo jotakin ääntä. Lääkäri määräsi sydänfilmiin, keuhkokuviin ja verikokeisiin, jotta voidaan poissulkea, etten ole saanut matkalta mitään tautia, tai ettei ole keuhkokuume alkamassa.
Vielä perjantainakaan ei ääntä tullut kunnolla.
Kaikki kokeet oli onnekseni kunnossa.
Puhekielto jatkuu ja lepoa, lepoa. Kyllä se sillä ohi menee.
Todella pitkä viikko. Kotona, neljän seinän sisällä.
Pojilla otti koville, kun ei päästy yhtään ulos.
Reilu viikko jo, enkä edelleenkään ole täysin kunnossa. Ääni on palannut ja olo alkaa olemaan parempi, mutta en silti täysin kunnossa ja voimissani ole. Lääkäri "peloitteli", että voi mennä montakin viikkoa ennenkuin keuhkot rauhoittuu. Sen verran kova tulehdus siellä on ollut.
Maanantaina sain diagnoosiksi keuhkoputkentulehdus. Ja korvat punoittavat. En kuitenkaan saanut mitään kuuria vielä, koska tulehdusarvot olivat normaaleissa lukemissa. Sitkeä virustauti joka paranee ajan kanssa.
Kuulin juuri tänään, että poikien yhdellä serkulla on nyt samainen tauti. Pikaista paranemista hänelle sinne kauas.
Nyt toivon, että paranen kunnolla ennen perjantaita. Olen meinaan lähdössä kälyni kanssa risteilylle. Enkä todellakaan halua perua sitä tämän enkä minkään jälkitaudin takia.
Mukavaa loppuviikkoa kaikille teille 😊
-Mia
Ja kiitos kaikille teille, ketkä kuljitte meidän mukana koko reissun ajan. ❤
Instagramin tarinaa seurasi mukava määrä porukkaa päivittäin. Toivottavasti kuvani välittivät teille sen meidän hyvän fiiliksen ja palan lupaamaani "oikeaa" turkkia turistirysän ulkopuolelta.
Meillä on nyt takana yksi parhaista lomista.
Olen niin onnellinen ja ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä.
Turkin perhe oli onnesta soikeana, kun menimme sinne.
Lapset olivat siellä kuin kotonaan, eikä minullakaan käynyt kertaakaan aika pitkäksi tai kyllästyttänyt.
Muu kuin se, että laukkuni saapui perille vasta viidentenä lomapäivänä. Siihen saakka kuljin sujuvasti osin anopin ja osin omissa vaatteissa.
Yllätin kaikki, eniten itseni sillä, että osasinkin enemmän turkkia, kun edes tiesin.
Teki todella hyvää, että joutui oikeasti miettimään ja oli pakko puhua. Sain hirmuisen paljon lisää rohkeutta ja itseluottamusta, kun näin, että pärjään.
Esikoisemme nautti siitä, että turkissa sai kulkea vapaammin, kuin kotona. Hän oli niin onnessaan, kun sai mennä serkkujen kanssa, kuin iso poika.
Eivät he kauas menneet, mutta sai erilailla vapauksia, kuin suomessa ollessamme.
Appivanhempien talo on päättyvän tien päässä ja kaikki naapurit ovat sukulaisia joten uskallan päästää esikoistamme vähän kulkemaan ilman minua.
Turkissa ihanaa on se, että siellä tavallaan kaikki hoitaa ja katsoo kaikkien lasten perään. Ainakin Dörtyolissa.
Ei tarvitse kysyä, että "hei voisitko katsoa lastani hetken, kun käyn suihkussa tms". Se on itsestään selvää.
Aina voi jättää lapset hetkeksi jonkun sukulaisen kanssa jos tulee äkillinen tarve lähteä käymään esim.lääkärissä, eikä lapset halua lähteä mukaan.
Kaikki tuntui jotenkin paljon helpommalta, kun olimme siellä. Tarkoitan, että itse pääsin todella helpolla. Stressitöntä aikaa.
Pojilla oli niin paljon touhua ja tekemistä, että eivät kerenneet tappelemaan juuri ollenkaan.
Me kaikki nautimme siellä olosta tosi paljon.
Apukäsiä oli päivittäin lasten kanssa jos tarvitsi, kellonajasta riippumatta.
Kaikki olivat valmiita auttamaan kaikessa.
Lapsilla oli serkut leikkikavereina aamusta iltaan.
Minulle aikuista seuraa, kun sitä kaipasi.
Ja ruokakin tehtiin vielä valmiiksi päivittäin. Ei paljon paremmin olisi voinut asiat olla.
Kotiinpaluu läväyttikin sitten totuuden vasten kasvoja rankemmalla kädellä.
Olinkin taas yksin, ja kaikesta piti ja pitää selvitä yksin.
Meillä ei ole ollut helpoin kotiinpaluu. Ja olisin kaivannut niitä apukäsiä, enemmän, kuin ehkä koskaan ennen.
Olen ollut todella kipeä kotiinpaluusta saakka.
Palasimme suomeen 25.2.
Se päivä oli täynnä vastoinkäymisiä, eikä todellakaan sujunut yhtä hyvin, kuin menomatka.
Juuri ennen Adanaa minulle tuli viesti puhelimeen, että meidän ensimmäinen lento on peruttu.
Kentällä onneksi selvisi, että mahdutaan seuraavalle lennolla joka lähtee 1.5h päästä. *JES!*
Toivoin vain mielessäni, ettei tulisi lisää ongelmia ja kerettäisiin jatkolennolle.
Ensimmäisellä lennolla esikoisemme alkoi valittamaan kovaa päänsärkyä ja oli huonovointinen. Juuri, kun olimme laskeutuneet Istanbuliin ja lähdössä koneesta ulos hän oksensi. Kaikki ympärillä olivat välinpitämättömiä, eikä kukaan kysynyt voisiko auttaa jotenkin vaikka näkivät, että olen yksin kahden lapsen kanssa. Toinen itkee, ja toinen oksentaa. Minulla ei kädet meinaa riittää. Kukaan ei katso minuunpäin, vaikka kyselen olisiko kenelläkään antaa muovipussia.
Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin, ja päästiin koneesta ulos.
Seuraava lento oli tunnin myöhässä. Noo, ajattelin siinä, että keretään ainakin jatkolennolle. Se oli hyvä uutinen!
Poitsun huonovointisuus vain jatkui, ja jatkui. Eikä päänsärky helpottannut millään.
Seuraava lento sujui onneksi hyvin ja molemmat pojat nukkuivat melkein koko pidemmän lennon.
Ääni alkoi lähteä ja kurkku oli kipeä. Odotin vain, että päästäisiin jo kotiin.
Monen mutkan kautta olimme perillä klo 22 aikaan.
Olimme heränneet yöllä suomen aikaa klo 3.00 joten kyllä teki hyvää kaatua omaan sänkyyn ja päästä nukkumaan pitkän ja raskaan päivän päätteeksi.
Vaan eipä, ollut seuraavana aamuna mukavaa.
Kuume nousi eikä ääntä lähtenyt yhtään.
Kurkku oli todella kipeä.
Minulla piti alkaa työt tiistaina, mutta jouduin perumaan koko viikon hommat.
Olin saanut jonkun todella kovan taudin matkamuistoksi.
Kävin lääkärissä heti tiistaina. Virustauti, kotiin lepäämään ja puhekielto. *JEE!* Tosi simppeli homma. Kysyn vaan, että kuinka levätä ja olla puhumatta, kun kotona on 2 pientä lasta?
Onneksi ruokapuoli pelasi, kun mies kiikutti iltaisin töistä ruokaa meille jota vain lämmitin lapsille seuraavana päivänä.
Viikon edetessä, olo vain paheni.
Hiljalleen alkoi keuhkot ja koko rinta kipeytyä. Hengitys oli vaikeaa ja kivuliasta.
Ei muutakun uudelleen lääkäriin perjantaina.
Nyt keuhkoista kuului jo jotakin ääntä. Lääkäri määräsi sydänfilmiin, keuhkokuviin ja verikokeisiin, jotta voidaan poissulkea, etten ole saanut matkalta mitään tautia, tai ettei ole keuhkokuume alkamassa.
Vielä perjantainakaan ei ääntä tullut kunnolla.
Kaikki kokeet oli onnekseni kunnossa.
Puhekielto jatkuu ja lepoa, lepoa. Kyllä se sillä ohi menee.
Todella pitkä viikko. Kotona, neljän seinän sisällä.
Pojilla otti koville, kun ei päästy yhtään ulos.
Reilu viikko jo, enkä edelleenkään ole täysin kunnossa. Ääni on palannut ja olo alkaa olemaan parempi, mutta en silti täysin kunnossa ja voimissani ole. Lääkäri "peloitteli", että voi mennä montakin viikkoa ennenkuin keuhkot rauhoittuu. Sen verran kova tulehdus siellä on ollut.
Maanantaina sain diagnoosiksi keuhkoputkentulehdus. Ja korvat punoittavat. En kuitenkaan saanut mitään kuuria vielä, koska tulehdusarvot olivat normaaleissa lukemissa. Sitkeä virustauti joka paranee ajan kanssa.
Kuulin juuri tänään, että poikien yhdellä serkulla on nyt samainen tauti. Pikaista paranemista hänelle sinne kauas.
Nyt toivon, että paranen kunnolla ennen perjantaita. Olen meinaan lähdössä kälyni kanssa risteilylle. Enkä todellakaan halua perua sitä tämän enkä minkään jälkitaudin takia.
Mukavaa loppuviikkoa kaikille teille 😊
-Mia
Kommentit
Lähetä kommentti