Syö ne sun ennakkoluulot, äläkä ainakaan opeta niitä sun lapselle!

Kerron sinulle ensin jotain omasta lapsuudestani.
Minä olin porukan outolintu. Vai olinko sittenkään?

Meitä oli kolmen tytön tiivis porukka samasta talosta.
Kahdella meistä oli ulkomaalainen isä.
Minun isä oli suurimman osan vuodesta Kreikassa,  mutta ystäväni isä asui perheensä kanssa. Kiinnostuneina seurailimme vieraan kulttuurin tapoja heillä kyläillessämme. Pidimme sitä viehättävänä rikkautena. Mulla oli tuohon aikaan toinenkin ystävä, jonka isä oli muualta Suomeen muuttanut. Heilläkin ollessani kiinnitin huomioni erilaisiin piirteisiin joita heidän kotoaan löytyi. En pitänyt mitään pelottavana tai outona, olin kovin viehättynyt kaikesta ja tunsin osittain samankaltaisuutta. Muistan sellaisen tapauksen kun kaikki olimme saman ruokapöydän ääressä ja heidän isällä oli toista ruokaa kuin meillä muilla. Perheen äiti sitten kertoi mulle, ettei isä syö sianlihaa ollenkaan. En pitänyt sitä outona, en muista kyseenalaistaneeni asiaa. Ajattelin vaan, että "aha-hauska juttu".
Koulussa sain olla rauhassa, kukaan ei kiusannut taustani takia tai jättänyt ulkopuolelle.
Mulla oli kavereita, mulla on aina ollut kavereita. En ollut mikään outolintu.

30.01.1988

Se oli silloin, tänä päivänä asiat ovat toisin. Syötetäänkö lapsille enemmän  ennakkoluuloja kuin aiemmin, koska ne ovat lisääntyneet.

Hämeeseen muutettuamme lapsille piti etsiä uusi päiväkoti sekä uudet kaverit.
Paikat löytyivät ja lapseni pääsivät aloittamaan tässä lähellämme sijaitsevassa päiväkodissa vuosi sitten.
Siellä oli tuolloin esiopetusryhmä. Oli isompia, dominoivia kuusivuotiaita tyttöjä ryhmällinen ja lapsi itse oli viisivuotias.
Hän janosi päästä samoihin leikkeihin, mutta häntä ei missään vaiheessa otettu kunnolla mukaan juttuihin, poikien ryhmästä puhumattakaan.

Hän olisi kovasti halunnut olla osa sitä porukkaa, mutta tyytyi leikkimään toisaalla.
Toivoin sitten hänelle eskaripaikkaa kaupungin toiselta puolelta, erinäisistä syistä. 
Olin onnellinen kun saimme tiedon myönnetystä paikasta.
Alueena se on hiljainen ja rauhallinen. Perus omakotitalolähiö, jos ymmärrät mitä tarkoitan ;)
Ainut miinus on se, ettei aluella tapaa maahanmuuttajia samalla lailla kuin tällä puolen kylää.


Nyt tuntuu siltä, että uudessakin päiväkodissa lapsi joutuu muiden heittosäkiksi.
Ettei taaskaan löydy kivaa kaveria tai kavereita päiväkodista.
Lähes päivittäin kuulen, että hänen kanssaan leikitään vain jos huvittaa.

2013

Hän on tempperamenttinen, mut samalla kiltti ja sosiaalinen.
Muut huomioonottava ja innostuu helposti.

Hän kertoo usein, ettei tänään ollut leikkikaveria.
No tiedostan toki sen, että välillä juttuihin lisätään draamaa, mut kaikenkaikkiaan jokin mättää.
Ihmiset ovat persoonia eivätkä kaikki tule toimeen keskenään, mutta onko lapseni tosiaan niin erilainen, ettei kenenkään kanssa mätsää.

2015

Asia saattaa kuulostaa siltä, että pulma johtuu lapseni luonteesta tai puutteellisista kaveritaidoista. Olen kuitenkin muutamaan otteeseen puhunut päiväkodin henkilökunnan kanssa ja hekin ovat sitä mieltä ettei hänessä ole sellaista piirrettä mikä aiheuttaisi tällaistä käytöstä.

Hän saattaa uppoutua johonkin tekemiseen, vaikka askarteluun. Sitten hän jää leikeistä, koska muut ovat jo ehtineet aloittaa ja häntä ei enää haluta mukaan jo käynnissä olevaan leikkiin.
Tässä on käyty keskusteluja lapsen kanssa aiheesta, että miten sinne leikkeihin pääsee parhaiten..on oltava ajoissa paikalla.

Silti se ei ole reilua. Olen monesti ehdottanut, että menee toisiin leikkeihin, sellaisiin joissa on poikiakin ja niin hän on tehnytkin. Niissä saattaa jotkut jutut sujua mutkattomammin, niin on kuulemma ollutkin :)
Aina sitten tulee tarve päästä tekemään niitä tyttömäisiäkin juttuja.

En syytä henkilökuntaa, he ovat ihania. Luotan heihin.
Ymmärrän, että tekevät parhaansa. Eikä aina voi ehtiä kuulemaan joka sanailua mitä lapset käyvät.

Asia on tehnyt minut surulliseksi ja olen miettinyt sitä paljon. Miksei lapseni kelpaa leikkikaveriksi muille.
Kyse on nyt ainoastaan päiväkodin arjesta.

En ikinä olisi uskonut sanovani näin, mutta onko hän kuitenkin sen verran erilainen pellavapäisten, balettia harrastavien tyttöjen joukossa, että häntä pidetään outona. Voimakas luonne ei välttämättä mahdu porukkaan. Pidetäänkö häntä hankalana?

Talven tullessa mulle nousi huoli, että jos ei asuntoa löydy siltä puolen kaupunkia, joutuu hän tähän meidän lähikouluun ja siellä on edessä taas sama show.
Uudet lapset ja uusien kamusuhteiden luominen.

Melkein omatunto soimaa. Miksi olen tuonut tällaisen lapsen maailmaan.
Miksei hän voisi olla vähän vähemmän päättäväinen persoona. Sillä kyllä pötkii pitkälle sitten isompana.

Viime torstaina hänellä oli elämänsä viimeinen neuvolakäynti.
Terveydenhoitaja kertoi, että asuinalueemme päiväkodissa, joka on koulun yhteydessä, saattaisi olla vapaa eskaripaikka. Otin heti yhteyden kaupungin varhaiskasvatuksentoimeen, sillä se olisi pelastus tilanteeseen!
Henkilö puhelimessa sanoi, että mulla on hyvät perustelut ja siten lapsella hyvät mahdollisuudet saada se paikka.
Tein pyynnön vaihtaa esiopetuspaikkaa. Tieto saadusta paikasta tuli seuraavana päivänä.
Lapseni aloittaa 4.2.
Nyt on sitten tämä kevätkausi aikaa tutustua kaverihin ja syksyllä aloittaa koulutie jo tutuksi tulleen porukan kanssa.
Lapsi innostui asiasta. Siellä on hänelle ennestään kaksi tuttua kaveria ja varmasti he saavat kivat leikit aikaiseksi.

Sosiaalinen media on täynnä puhetta kiusaamisesta.

Mistähän nämä yksilöt jotka kiusaavat, ovat oppineet, että pitää olla tietynlainen tai ei sovi porukkaan.
Teiltä vanhemmilta ne opitaan.
Opettakaa niille kullanmuruillenne käytöstapoja.
Te olette vastuussa lapsenne käytöksestä. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. Ja se on piste (kuten lapset sen sanovat).
Ei minunkaan lapseni aina kaikista pidä, mutta toista tulee kunnioittaa.
Aikuisen tehtävä on kertoa lapselle mikä on oikein ja mikä väärin. Sitä pitää toistaa niin kauan kuin on tarpeen ja se menee jakeluun. Niin minäkin teen.

Tahdon myös sanoa jokaiselle vanhemmalle, että lakatkaa laittamasta niitä lapsia laatikoihin.

Tässä vaiheessa elämää lapsen ei tarvitse laittaa merkille, onko kaveri tyttö tai poika.
Kaikki ovat ihmisiä. Ei kukaan sano millaista leikkiä kenenkin tulee leikkiä.
Inhoan sitä ajatusmallia, että pojat leikkii tuolla sotaa ja tytöt täällä nukeilla. Toki voi olla luonnollista kiinnostusta tiettyihin juttuihin joihin sukupuoliroolit muutenkin meitä ajaa, mut voisivatko vanhemmat ja varhaiskasvatuksen ammattilaiset joskus murtaa näitä raameja.
Leikit sujuisivat paremmin kun porukat olisivat sekalaisia.
Tällä tavalla näitä kiusaamisiakaan ei tulisi niin paljon, kun olisi ihan normaalia, että Matti leikkii My Little Ponylla ja Maija tykkää pikkuautoista.

Uusi päiväkoti on aika kansainvälinen. Siellä on porukkaa vaikka mistä.
Uskon, että lapseni tuntee olonsa kotoisaksi ja se lisää itseluottamusta kun porukassa joku toinenkin kutsuu isäänsä babaksi, on villi ja äänekäs.
Eikä häntä kohdella kuin jokin epänormaali olento.

Jospa sydämen alapaineet vähän tasaantuisivat tällaisen miellyttävän muutoksen myötä♥️

Kiitos kun luit.
Rakasta lähimmäistä tai kunnioita ainakin. Näin saadaan parempi huominen.
Ja vanhemmat, ei niitä sun lapsia kukaan muu kasvata kuin sinä itse.

xoxo -Aino