Se haukkuu mua ja huutaa

Millä todennäköisyydellä turkkilaisen ja suomalais-kreikkalaisen lapset omaavat tasapainoisen ja rauhallisen temperamentin..


Pohjustan vähän: 
Isompi lapsi täytti kuusi viime viikolla. Nyt näyttää sekä tuntuu siltä, että hänelle on iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta taas joku uhma tai vaihe, tai millä ikinä sitä haluaa kutsua.
Haukkuu mua ja huutaa mulle, uhmaa eikä mikään järki- tai järjetönpuhe näytä menevän perille. Pienempi seuraa raivokkaana perässä, toistaa lähes kaiken mitä isompi sanoo tai tekee. Hänelläkin näyttäisi olevan uhma. Hän täytti juuri 4 vuotta. 

Ja sitten itse asiaan😄
Nyt on ollut kovat pakkaset, joten eilen illalla yhteistuumin päätimme, että käymme ruokakaupassa huomenna (eli tänään) ja jäämme sinne kaupan ravintolamaailmaan haukkaamaan välipalaa ja lapset voivat leikkiä leikkipaikalla tunnin verran, tai vaikka kyllästymiseen saakka.
Aamupäivä kotona meni ihan hyvin, koska tiedossa oli jotain kivaa ja lapset odottivat leikkipaikalle pääsyä. 
Lähdimme siis supermarketiin lounaan jälkeen.
Ensin olí pankkiin asiaa, joka on marketissa. Pankissa oli pieni pöytä lapsille puuhasteluun. Tytöt säntäsivät siihen tekemään jotain tärkeää. Hoidin asiaani siinä ajatuksissani ja kun olin saanut asiani hoidettua ilmoitin lapsille, että olisi aika lähteä. Lapset ilmeisesti eivät olleet valmiita, koska eivät ottaneet kuuleviin korviin mitä heille sanoin. Toistin itseäni siinä oven välissä muutaman kerran ja sitten laskin kolmeen. Lasken usein kolmeen. 90% kerroista se toimii. Silloin lapset tietävät mun olevan tosissani. Sanoin kolme ja lähdin ulos pankista (eikö olekin ihan kamalaa. Jätin ne tottelemattomat kakarat keskenään sinne pankkiin.).
He tulivat ulos melkein heti jälkeeni. 
Siinä käytävällä sitten muistutin siitä, miten tärkeää on tehdä yhteistyötä ja pysyä yhdessä. Unohtamatta leikkipaikkaa, emme pääse sinne asti jos kauppareissu ei suju. Lupasin, etten anna enää montaa mahdollisuutta. #yhteistyö.

Pienempi olisi halunnut tulla kärryyn istumaan, mutten päästänyt koska äsken ei ollut yhteistyöhaluinen. 
Hän sai nyt terveillä pikkujaloillaan kävellä hetken. Kiukku-itkuksihan se meni.
Hyvä ettei turpaan tullut kun hän siinä faktaa kertoessani oli pamauttaa ostoskärryn mun kasvoille. Ja joo, se on mahdollista. Yllättävän vahvoja noi pienet sintit.  
Ihmiset ympärillä katsoivat. Minua se ei vähempää kiinnostanut. Kunnes tuli tuttuja vastaan. Pikemminkin puolisoni tuttuja. Heidän pikkuenkelit kuuntelivat kiltisti siinä äitiä ja isää. Seurasivat perässä ja antoivat vanhempien tehdä ostoksia rauhassa.
Vähän nolotti.

Mulle se ostoskärryn heiluttelu ja yritys satuttaa oli liikaa. Päätin, että ostokset jää tekemättä ja leikkipaikka jää näkemättä, me lähdetään kotiin.
Siitäkös riemu syntyi! MOLEMMAT itkivät kuorossa, kuin vauvat. Sain heidät äänettömiksi. Isompi kun lopetti, pienempi myös vaikeni. Jännä juttu. Itkun syynä oli pelko, ettei leikkipaikalle päästäisi.
Noh, pakkohan minun oli heltyä. Tämä oli hyvä varoitus ja muistutus. Kerroin, että se olisi tämän jälkeen kerrasta poikki. Tästä eteenpäin mun kanssa olisi tehtävä yhteistyötä.  Ihan selvästi he osaavat olla, kun vaan haluavat. Kaikkihan me osaamme. Monta osastoa meni mukavasti. 
Siinä muutamaan otteeseen pyysin pienempää istumaan nätisti kärryssä kun heilui puolelta toiselle jatkuvasti (joo, hän oli päässyt sit jo istumaan aikansa käveltyään).
Kärryjä on hankalampi ohjata jos niissä roikkuu toiselle puolelle. Muutenkin kärryissä on ihan aiheellista istua suorassa ja kunnolla, mutta ei. Hän ei ollut kiinnostunut. En jaksanut siinä kohtaa enää muistutella uhkauksistani.
Annoin sen tapahtua.
Käänsin kärryt ja sanoin, että me lähdetään nyt pois. Silloin isompi huusi pienemmälle "ääh..miks sä et tehnyt äitin kans yhteistyötä!". Se oli ihan totta, mutta se taitaa olla jokinlainen vaistomainen pakko laittaa aikuiselle hanttiin. 

Olen ehdoton. Olen tiukka. Mun silmille ei hypitä, koska muuten koko pakka hajoaa. Huomaan kuitenkin, että tulee aikoja jolloin en halua nipottaa kaiken aikaa joka asiasta. Isompi haastaa ja kyseenalaistaa paljon.
Lapsi huomaa heti jos ote lipsuu ja alkaa käyttämään sitä hyväkseen. 
Yht' äkkiä huomaan, ettei homma ole enää puoliksikaan mun hyppysissä ja olen tuhon oma.
Isompi tytöistä on pomo jonka kanssa aikuinen neuvottelee. 
Pienempi on kätyri. 
Aina sanotaan, ettei lapsen kanssa tule neuvotella. Annan vaihtoehtoja. Onkohan se neuvottelemista.
Nyt kuitenkin koitti taas aika, jolloin mun säännöt tulevat pitämään.
Pitää kuitenkin tarkkaan miettiä millaisia rajoja ja ehtoja lapselle asettaa. Liian vaativia tai suuria, joita ei itsekään halua noudattaa, on turha sanoa. 
Tämä kaupasta lähteminen oli ihan ok, koska mulle sillä ei ollut niin väliä. Sain matkalla kassoille napattua vielä muutaman tärkeän jutun. Kaikkia en saanut, mut ne voidaan hoitaa myöhemmin.

Lapsen kasvattaminen on ihan kamalan haastavaa. Siihen pitäisi saada oma henkilökohtainen ohjekirja. Kirjassa olisi eri-ikäiselle ja eri vaiheisiin ohjeita vanhemmille. Voisi olla myös jotain mindfulness juttuja. Tai ehkä se olisikin parempi niin. Kirjoja vanhemmille, rauhoittumiseen. Ohje siihen, miten ottaa pattitilanteessa mieleen mantra jota itselleen hokee ja sitä kautta tilanteen haltuun. Hokee sitä mantraa vaikka koko kauppareissun ajan.

Pienempi tytöistä on kohta sen kokoinen, ettei mahdu ostoskärryn tuoliin enää. Silloin olen pulassa.

Joskus tulee tunne, että pitäisi hakata päätä seinään, mut itsepähän olen penkkini valinnut.

Rauhaa jokaisen viikkoon! xoxo -Aino






Kommentit

Suositut tekstit