Eikö mikään ole pyhää?

Vähän väliä törmään kysymykseen "noo, meinaatteko vielä kolmannen pyöräyttää?".


Rehellisesti sanottuna se lause saa jollakin tavalla tunteet kiehumaan.  
Sen pitäisi olla jokaisen henkilökohtainen asia.

Ennen lapsia usein joku kysyi "koskas teille tulee lapsia? 
Olette olleet jo niin kauan yhdessä, miksei teillä ole jo lapsia?" 
Miksi ihmisiä edes kiinnostaa (kokoajan) se halutaanko ME vielä lapsia?

Koskaan ei ole hyvin tai riittävästi. 

Aina joku jaksaa pohtia sun elämää. 


Joten tässä kaikille teille vastaus kysymyksiinne:
Tällähetkellä koen, että meidän perhe on tässä. 
Meillä on 2 tervettä lasta ja on tunne, että se riittää meille. 
Kyllä minä välillä elän hetkellisesti jossain ihanassa vaaleanpunaisessa kuplassa ja haaveilen kolmannesta lapsesta.

Leikittelen ajatuksella miltä tuntuisi jos meitä olisikin viisi? 
Jos meille tulisikin vielä tyttö.
Olisihan se aivan ihanaa jos meillä olisi vielä tyttö poikien lisäksi. 
Nimikin olisi hänelle valmiina.
Ollut jo monta vuotta mielessä ennen poikien syntymää.

Sydän tahtoisi kokea vielä kerran sen raskausajan, synnytyksen, sen kaiken järjestelyn ennen vauvan syntymää ja jännityksen siitä milloin vauva syntyy.
Tahtoisin myös kokea onnistuneen imetyksen, koska molempien poikien kanssa se meni mönkään.

MUTTA.. 

Järjenääni sanoo jotain ihan muuta. 
Onneksi..

Molempien poikien vauva-aika oli todella raskasta. Yöllä heräiltiin kymmeniä kertoja. Pojat olivat itkuisia vauvoja jotka eivät nukkuneet kunnon päiväuniakaan juuri koskaan. 
Eli en saanut nukkua yöllä, enkä levätä päivällä. 

Syli oli ainoa paikka jossa viihtyivät jotenkin. 
Aina ei edes siinä. Epäilen, että molemmilla oli jonkinlaista koliikkia ja nuoremmalla vielä paha refluksi päälle. 

Arjen päävastuu on käytännössä minulla, miehen paiskiessa pitkää päivää töissä.
Vitsailen välillä, että olen naimisissa oleva yh-äiti.
Tällähetkellä on vahva tunne, että en kertakaikkiaan selviäisi siitä vauva-arjesta. 
Tai selviäisin, tottakai selviäisin. 
Mutta olisiko se kenenkään edunmukaista, että äitinä vetäisin itseni aivan loppuun.
Se olisi helposti pelkkää suorittamista päivästä toiseen.  
Tiedostan sen jo nyt, että niin kävisi
joten miksi ryhtyisin siihen? 
En haluaisi tehdä sitä vauvalle, itselleni enkä etenkään pojillemme.

Jos arki olisi helpompaa ja voisin jakaa vastuuta ja lastenhoitoa mieheni kanssa, niin meitä olisi varmasti vielä yksi lisää tai vaikka enemmänkin.
Tai vastaavasti joku voisi luvata minulle, että kolmas lapsemme olisi terve, pelkkää hymyä, söisi ja nukkuisi hyvin AINA, niin voisin ehkä siinäkin tapauksessa harkita vielä. 
Vaan eipä voi kukaan luvata..

Päivä päivältä "kaikki" käy helpommaksi, kun lapset kasvaa.
Joten saanko olla itsekäs ja sanoa ääneen sen, etten ehkä enään koskaan halua edes alkaa sitä rumbaa alusta?

Meidän esikoinen on nykyään hyvin helppo lapsi. 
Jos näin voi sanoa. 
Hän on kiltti, tottelevainen, empaattinen ja muut huomioon ottava. 
Ja sitten on meidän vilivilperi joka tekee kaiken oman pään mukaan.
Minä itse ja kaikki tänne heti nyt. 
Auta armias jos hän ei saa haluamaansa, sen kuulee takuulla koko naapurusto. 
Hän on myös hyvin mustasukkainen, joten vauvan tulo tietäisi lisää huutoa, kiukkua ja uhmaa.. Ei kiitos!

Minulla kertakaikkiaan ei riittäisi kädet hyvin vaativan "minä itse miehen" ja vauvan kanssa. 
Pelkäisin, että esikoinen jäisi helposti liian vähälle huomiolle ja taka-alalle. 
Nyt jo tuntuu, että nuorempi jyrää isoveikan keinolla millä hyvänsä, että saisi aina minun huomioni. 

Never say never.. Sanon silti, että
vauvaa tuskin enää koskaan tulee.. 
Koen, että meidän perhe on tässä ja nyt. Täydellinen tällaisenaan. 

Haluan antaa kaiken rakkauteni ja aikani näille kahdelle ihanalle pojallemme jotka meille on suotu.
Sekä jakaa rakkauttani ja syliäni vieraileville pikkuisille, jotka käyvät meitä ilahduttamassa silloin tällöin.
Välillä lyhyemmän aikaa ja välillä pidemmän aikaa. 

Näin on just hyvä!😉😘

-Mia