Vainaja

Miten Suomalainen käsittelee kuolemaa.
(Teksti saattaa järkyttää herkimpiä, enkä toivo yhdenkään vauvaa odottavan lukevan tätä.)

Se tapa jolla käsittelemme kuolemaa Suomessa, on kovin erilainen kuin Turkissa.
En ymmärrä Suomalaisten motiiveja, miksi pitää olla niin yksityinen ja sulkeutunut.


Puolisoni setä menehtyi joulunalusviikolla.
Kiltti ja rakas mies monille. (Rauha hänen sielulleen).
Aikaa ennen kuolinpäivää Turkkiin soiteltiin paljon. Juteltiin monien sukulaisten kanssa sedän tilasta ja voinnista. Jokainen pidettiin ajantasalla, että missä mennään.
Ilmassa oli haikeuden, surun ja odottamisen tuntua.
Päivä jona hän menehtyi, oli maanantai.
Silloin sosiaalinenmedia oli täynnä hänen kuviaan.
Jokainen halusi kertoa rakkaansa nyt menneen taivaankotiin.
Jokaisen kuvan alla oli kymmeniä suruvalitteluja, osanottoja sekä toivotettiin Jumalan siunausta ja rauhaa sielulle.

Hänet oli haudattu samana päivänä.
Siitä alkoi suruaika. Se kestää 40 päivää. 
Silloin kyläillään vainajan kotona. Pitkältä matkaltakin tulee väkeä suremaan. Vainajan kotona saatetaan viettää useampikin tunti. Kaikkea elämässään tekemäänsä hyvää ja hienoa muistellaan. Itketään yhdessä. Lähisuvun miehet kasvattavat 40 päivää partaa.  Sukulaiset tuovat taloon ruokaa ja perheestä huolehditaan koko suvun ja kylän voimin.

Harvemmin (lue: en koskaan) näen suomalaisen jakavan kuvaa menehtyneestä sukulaisesta tai ystävästä.
Se on yksityinen asia jota ei haluta kertoa kaikelle väelle. Hautajaiset, surutyö ja suruaika vietetään visusti oman väen kesken.

Onko se häpeää. 
Luuleeko joku, että vainajan perhe hakee huomiota tai sääliä sillä, että julkaisevat tiedon sosiaalisessa mediassa. 

Onko nolompaa kuin kysellä henkilön kuulumisia, vointia tms. ja sitten saadakin tietää, että hän on ollut kuolleena puolivuotta.

Silloin kun meidän esikoinen kuoli, halusin julistaa sen koko maailmalle. En kerätäkseni huomiota, vaan olemalla ystävällinen ja kunnioittava muita ihmisiä kohtaan kertomalla meitä kohdanneesta tragediasta.
En toivonut kenenkään joutuvan siihen tilanteeseen, jossa ihmetellään hävinnyttä vauvamahaa sekä vauvan vaunuja joita ei ole. Tottakai niitä tilanteita tuli, mut varmasti suurimmilta vältyttiin.
Siinä sai vähän helpotusta myös omaan pahaanoloon. Pystyi purkamaan sitä kammottavaa tunnetta ja ahdistusta.

Minusta asia on hyvä ilmoittaa julkisesti heti kun mahdollista niin väki saa tietää henkilön menehtyneen. 
Esittää sitten suruvalittelut, surra itse tai ainakin käsitellä ja sisäistää asian.
Toiset ilmoittaa sanomalehdessä henkilön kuolleen. Onko se kuitenkaan tänä päivänä niin toimiva väylä. Sosiaalinen media tavoittaa enemmän ihmisiä kuin vaikka paikalliset sanomalehdet.
Minulle se oli helppo väylä silloin ja pidän sitä kätevänä edelleen.



Tulin tänään Kouvolaan tyttöjen kanssa. Ajatuksissa ei ole pitää sen kummempaa taukoa kirjoittamisesta. Kirjoittelen sit joulun jälkeen taas, Mia pitää paussia nyt.

Rentoa viikonloppua kaikille! Ja rauhallista joulun aikaa💝

xoxo -Aino