Pala minua (edited 3.12.2018)

Minua kiusaa pelko.
Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että pelko vie hauskuuden elämästä, kokemuksista tai onnistumisista.
Mulle on käynyt monta kertaa niin.

Kerron teille nyt jotain itsestäni. 
Olin lapsena pyöreä ja ujo (itse ainakin ajattelen niin).
Ei mua ikinä kiusattu painon takia (Aino-paino), mutta jossain vaiheessa tajusin, etten ole ihan samanlainen kuin muut.

Ekan luokan eka päivä

Liikkatunneilla olin aina viimeinen joka valittiin (muutaman viimeisen joukossa).
Olin vähän kade niille sporttisille luokkakavereille jotka osasivat juosta sekä pelata.
Tykkäsin tosi paljon pelata ja liikkua, mutta en vaan ollut niin taitava kuin toiset. Varmaan vähän kömpelö.
Äiti tarjosi ties mitä harrastusmahdollisuuksia joihin mennä, mutta en ikinä halunnut. Ujous vei voiton.

Yläasteella liikkamaikka kasasi tanssiryhmän. Matkanvarrella porukka vaihtui, mutta onneksi minä sain olla siinä mukana alusta loppuun.
Olin tosi ylpeä ryhmästämme ja itsestäni. Viimein sain osallistua ja olla hyvä. Näyttää kaikille, että mäkin osaan jotain ❣️
Porukassa oli yks mimmi joka puuteroi nenänsä joka välissä kesken harkkojen..(uskallatko tunnustaa..?😂)

Äiti tuki minua ja antoi olla mun oma itseni. Ei pakottanut mihinkään. Sain kasvaa riittävän itsevarmaksi, jotta uskalsin aina (melkein) olla sellainen kuin minusta tuntui.
Joku koitti kiusata vaarinhousujen takia, mut en antanut sen lannistaa
Kuuntelin eri musiikkia ja pukeuduin vähän toisella tavalla kuin muut sen ikäiset tytöt. Astetta löysempiin ja musiikkikin oli pikkusen letkeämpää.
Minut hyväksyttiin ja olin kiva kaveri, siltä minusta tuntui.
Kuitenkin olin ujo edelleen. 
Olen elämäni aikana kieltäytynyt asioista ujouden takia. Jotkut niistä on jäänyt harmittamaan. Työjutut lähinnä. 
Ujous on kuitenkin iän myötä väistynyt aika paljon ja äitiys ja kaikki siihen liittyvä on tuonut roppakaupalla lisää itseluottamusta.

Päätin kerran, etten anna pelon enää viedä multa mitään. 
Se on tosi voimaannuttava ajatus.

Pelkojen kanssa olen tehnyt tietoisen valinnan opettaa lapsille, etten vaan siirrä niitä heihin.
Saan taputtaa itseäni olalle, koska meillä ei pelätä enää hämähäkkejä..tai ainakaan sitä ei näytetä. Amppareita vielä vähän säikyn, mut vaan koska olen niille tosi allerginen😉

Yhdeksi tärkeimmistä tehtävistäni tässä
elämässä koen vastuun opettaa lapsille miten selvitä itse tilanteista, ratkaista pulmia ja olla rohkea.







Isompi tytöistä näki eräs yö jotain pahaa unta. Siitä puhuttiin paljon, vielä seuraavana iltana nukkumaan käydessä.
Selitin, että mielikuvitus vaan pelaa siellä mielessä. 
Kuitenkin aina löytyy jotain positiivista, joten hieno juttu tässä oli se, että lapsen mielikuvitus näyttäisi olevan hyvä ja toimivakin vielä.
Sillä samalla mielikuvituksella voi sepostaa vaikka mitä ihania tarinoita itselleen. Yksisarvisista ja sen sellaisista.
Ehdotin lapselle, että voisi piirtää unen ja sitten heittää sen vaikka roskiin. 
Itse hän oivalsi, että piirustuksen voisi vaikka repiä ja heittää roskiin, koko unen!
Sen voi myöskin piirtää niin monta kertaa kuin tarvii.
Jutustelun päätteeksi ennen kuin silmät painuivat kiinni, kysyin, että "vieläkö pelottaa?", hän vastasi hieman pettyneenä, että "ei mua nyt enää pelota".

Koen ihania onnen ja onnistumisen hetkiä kun saan lapselle järkeistettyä jotain. Selitettyä asian siten, että itse ratkaisee pulman.
Minäkin haastan itseäni. Pakotan itseni mukavuusalueen ulkopuolelle.
Teen asioita enempää miettimättä. Jos oikein käyn pohtimaan, saletisti iskee paniikki ja pakki päälle.
Olisittepa nähneet mun ekan turkin reissun!
Olin lähes pelokas kun jännitin niin paljon.
Muistan, että pelko ja jännitys purkautui itkuna pari kertaa. Anoppi ja muut olivat (ovat vieläkin) niin ihania ja avoimia, että lohduttivat ja kohtelivat ulkomaalaista miniää kuin omana lapsenaan. 
En ikinä unohda sitä💗
Tulee toinenkin juttu mieleen viimeviikolta, kun pääsin palauttamaan mieleeni kreikankielentaitojani.
Kädet täristen ja hikoillen, tein parhaani tämän ihmisen auttamiseksi.
Oli minusta varmaan apua, ja tämä kreikkalainen herra tunsi olonsa vähän mukavammaksi tässä, ehkä vähän vieraassa ympäristössä.
Rohkeutta häneltäkin vaati olla siinä tilanteessa. Toisiamme tukien siitä kuitenkin selvittiin.
Olen aivan varma, että tämä tapaus painautuu mieleeni yhtenä parhaista itsensäylittämisen hetkistä. Kiitos teille ketkä vähän painostitte ja tsemppasitte silloin.

Me lasten kanssa ei anneta sen pelon voittaa. Se on ainoastaan sinusta itsestä kiinni pelkäätkö vai et.
Jos et osaa, opettelet ja matkanvarrella opit lisää.
Kukaan ei tiedä sun peloista.
Ja jos tietää, ne tukee ja rohkaisee sinua. 
Kaikkia pelottaa tai jännittää joskus, mutta vain itse voi päättää miten siihen suhtautuu.

Me sanotaan tyttöjen kanssa aina, että "sano sun aivoille, ettei kiusaa sua!".
Tarkoittaa sitä, että oli ne sitten mielikuvituksen aiheuttamia pelkoja tai itserakennettuja kuvitteellisia esteitä, niin ne on todellakin vain meidän omaa kuvitelmaa. Ne unohtuu kun ne vaan unohtaa. Tai niin mä haluan uskoa.

Kiitos kun luit. Kommentoi omia muistoja tai kokemuksia sun lapsuudesta.

xoxo -Aino