Mielen sekamelska

Katson kalenteria..

Miten ikinä kerkeän palata takaisin työelämään? Eihän kellossa meinaa riittää tunnit, eikä kuukaudessa päivät edes nyt.

Sama fiilis jokaisen viikon alussa...
Miksi ihmeessä olen sopinut joka päivälle jotakin?
Miksi en vieläkään ole oppinut siihen, että jättäisin päivän tai pari tyhjäksi?
Tällähetkellä työskentelyni painoittuu viikonlopuille, kun meillä käy tukilapsia. Se on ihanaa ja lapsetkin meillä odottavat aina, että saavat leikkikavereita yökylään. Se on jonkinlainen piristys viikossa.
Arkena täytyisi osata ottaa vähän rennommin, mutta sitten onkin kaiken maailman juoksevat asiat hoidettavana.
Ja puolessa välissä viikkoa alkaa ajatukset olemaan jo viikonlopussa jolloin täytyy alkaa hiljalleen suunnittelemaan viikonlopun ohjelmaa lasten kanssa, sekä miettiä valmiiksi mitä ruokia teen. Mahdollisimman helppoa ja nopeaa jotta aikaa olisi lasten kanssa enemmän.
Käyn keskiviikkoisin tai torstaisin tekemässä isot ruoka ostokset, jotta ruoat riittävät viikonlopun yli.
Perjantai aamuna teen yleensä jo seuraavan päivän ruokia valmiiksi jotta saan keskittyä vain ja ainoastaan lapsiin ja heidän kanssa olemiseen. Helppoa tulla puistosta kun ruoka valmiina ja ruoan voi vaan lämmittää.
Mieheni on pitkiä päiviä töissä, joten hänestä saan apuaja vain parina päivänä viikossa.
Meillä on perheessä tulossa isoja työhön liittyviä muutoksia vuoden vaihteessa, kun mieheni vaihtaa työpaikkaa.
Nyt olenkin pohtinut jos pitäisin pienen loman tammikuussa. Mitään matkaa ei ole tiedossa, koska mieheni ei lomaa pysty pitämään varmasti pitkään aikaan.
Ajattelin, että pitäisin vaan tietoisesti hetken, kun kalenterissa ei olisi merkinnän merkintää. Aloittaisin päivän rauhassa ja menisin jokaisen päivän fiiliksen mukaan. Tekisin vain asioita jotka tuntuu hyvältä ja yrittäisin elää hetken ilman kiirettä ja jatkuvaa stressiä.
Nukkua ehkä päiväunet yhtenä tai jopa kahtena päivänä viikon aikana.
Lähteä extemporee kahville ystävän kanssa. Ulkoilla ja nauttia omasta perheestä ja heidän kanssaan touhuamisesta.

Täytyisi muistaa kysyä välillä itseltään, että mitä minulle kuuluu? Ja miten minä jakselen?
Tuo tammikuun "loma" kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, mutta katsotaan miten käy toteutuksen.
Tässä on ollut henkisesti melkoisen raskas syksy.
Paljon on ollut touhua, sekä asioita joihin en itse edes pysty vaikuttamaan mitenkään, mutta silti ajatukset on kokoajan niissä asioissa.
Kaikkia asioita en pysty, enkä edes voi kirjoittaa tänne vaikka haluaisin. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että olen yrittänyt parhaani mukaan olla apuna ja tukena muutamissa raskaissa asioissa.
Sekä parhaani mukaan olen käynyt auttelemassa rakasta äitiäni, kun hän oli pahassa kolarissa reilu kuukausi sitten. Toipuminen edelleen käynnissä. Enemmän olisin halunnut olla hänellekkin apuna ja tukena, mutta joka paikkaan ei vaan pysty repeämään määräänsä enempää vaikka kuinka haluaisi. Sitä kun on empaattinen ihminen niin välillä tuntuu, kuin haluaisi pelastaa koko maailman, ja sen vuoksi meinaa toisinaan väsyttää itsensä loppuun ihan huomaamattaan, kun ei muista kuunnella itseään. Olen ollut aina ihminen joka pistää läheisten hyvinvoinnin oman hyvinvoinnin edelle.

Nyt teenkin lupauksen tulevalle vuodelle, että meinaan panostaa omaan jaksamiseeni ja hyvinvointiini enemmän.
Jos minä väsytän itseni aivan loppuun niin teen samalla väärin koko perhettäni kohtaan.
Lupaan, että otan aikaa enemmän itselleni.
Päästän irti asioista joille en voi mitään.
Ja kokeilen olla stressaamatta asioista niin paljoa.

Ja ettei nyt kukaan huolestuisi niin täytyy vielä sanoa, että kaikki on minulla hyvin. 😉😘 Välillä on vaan hieman raskaampia elämänvaiheita.

-Mia