Hyväksyminen

Haluan kertoa teille vähän mistä minun mieheni tulee. Miten minut on otettu vastaan ja kuinka olen sopeutunut tähän kaikkeen. 

Olenkin kertonut jo aikaisemmin, että mieheni on kotoisin Turkista. 

Tarkemmin ottaen läheltä Syyrian rajaa. Paikan nimi on Hatay-Dörtyol.

Bussimatka kaikkien tietämään Alanyaan vuoristoista tietä pitkin kestää 12h, eli ei todellakaan lähellä turistirysiä. 
Ja nyt tiedänkin, että ehkä sinäkin mietit kuinka uskallan mennä sinne ja viedä vielä lapsenikin sinne, kun sotaa käydään niin lähellä. En ole kuitenkaan juuri koskaan pelännyt matkustaa sinne. 
Ajattelen asian niin, että enää ei missään ole täysin turvallista ja jos alkaisin liikaa pelkäämään niin en voisi poistua kotoa ollenkaan. 

Vältän suuria tapahtumia, tosin niitä ei hirveästi edes ole kyseisessä kylässä.

Dörtyol on todella rauhallinen kylä. 
Sotaa siellä rajalla on käyty niin kauan kuin muistan. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta se ei näy mitenkään mieheni kotipaikassa.

  

Mieheni perheeseen kuuluu äiti, isä, 2 isosiskoa ja 2 isoveljeä. Mieheni on lapsista nuorin. 

Hyvin lämpimät ja hyvät välit kaikkien kanssa. 

Näin mieheni perheen ja suvun ensimmäistä kertaa, kun lensin äitini, isäpuoleni ja ystäväni kanssa Turkkiin helmikuussa 2009. Silloin vietettiin meidän häitä. Näin siis koko suvun vain paria päivää ennen häitämme.

Sitä lämmintä vastaanottoa en unohda ikinä. Tunsin oloni heti hyvin erityiseksi, rakastetuksi ja odotetuksi. Kaikki ottivat minut vastaan erityisellä lämmöllä ja rakkaudella. Ja suhde heihin on edelleen yhtä lämmin ja hyvä. Tietenkin vuosien varrella vielä vahvistunut. 

Äitini totesi jo ensimmäisenä iltana, että sinä sulaudut joukkoon aivan kuin olisit ollut osa tätä kaikkea aina. 
Ja siltä se myös tuntui. Ihan kuin olisin ollut siellä monta kertaa aikaisemmin, ja aivan kuin olisin tuntenut ne kaikki ihmiset jo todella kauan. Vaikka todellisuudessa en ollut tuntenut edes miestäni kovinkaan kauaa.

Kaikki on tuntunut todella luontevalta. 
Minä saan olla täysin oma itseni heidän kanssaan. Saan pukeutua miten haluan. Ja olla aivan kuin kotonani. Eikä koskaan tarvitse esittää mitään muuta kuin olen.

Enkä usko, että edes viihtyisin siellä jos minun täytyisi esittää jotakin muuta kuin olen. Tai täytyisi pukeutua hyvin peittävästi. Arvostan ja kunnioitan mieheni vanhempia ja sukua todella paljon ja toki mietin, ettei mikään paita ole liian avonainen, enkä käyttäisi heidän luonaan minihameita tai pikkupikku shortseja. 

Tosin en käytä muutenkaan joten sekään ei vaikuta minuun mitenkään siellä ollessani. 

Appivanhempani ovat aivan ihania.

Heidän kanssa minulla on muodostunut aivan erityinen side.

Iltaisin, kun mieheni on lähtenyt ystäviään tapaamaan ja lapset nukkuu, niin istun heidän kanssaan tv:tä katsellen, nescafeeta juoden. Välillä istumme vain hiljaa ja välillä puhumme sen verran mitä osaan. He arvostavat sitä todella paljon, että haluan olla heidän kanssaan myös silloin, kun mieheni ei siellä ole.

Anoppi ja appiukko ovat sairaita ja iäkkäitä joten autan heitä parhaani mukaan siellä ollessamme. Se tietenkin on vielä entisestään vahvistanut meidän välistä suhdettamme.

Mieheni isosiskot ja veljet ovat aivan ihania, sekä sedän perhe naapurissa. Heidän kanssaan on helppoa keskustella ja opetella turkinkieltä. Saan helposti ajan kulumaan heidän kanssaan vaikka mieheni olisi käymässä jossain pidemmänkin aikaa.

Saan olla todella kiitollinen siitä, että olen päässyt osaksi juuri tätä perhettä.

Minulle täydellistä perhettä. Sinne missä tunnen olevani rakastettu ja hyväksytty. Se mitä kaipaan Suomessa paljon on se, että ihmiset olisivat avoimempia ja ennakkoluulottomampia. Kohdattaisiin ihminen ihmisenä ja annettaisiin kaikille mahdollisuus. Varmasti mieheni perheelläkin on ollut tietynlainen pelko ja ennakkoluulo minua kohtaan, mutta he eivät ole koskaan näyttäneet sitä minulle. Teoillani ja asenteellani olen ansainnut heidän luottamuksen ja sen, että saan olla osa tätä perhettä.  

-Mia