Levoton sielu

Kalen rauniot, Alanya Turkki.
 Ja tuo ihana auringonlasku ja alkuillan hämy

Taas tuli se tunne.

Miltä tuntuu kun puolet sinusta on kaikenaikaa jossain muualla.

Sisällä tuntuu olevan reikä, joka välillä ihan huutaa.

Se huutaa kurkussa ja jossain vatsan ja sydämen välimaastossa.

Se on läsnä kaikenaikaa.

Yks suurimmista yhdistävistä tekijöistä meidän (mun ja miehen) elämässä on se, että kumpikaan ei koe, et olisi pakko asua jossain tietyssä paikassa..

Meidän on helppo tehdä päätöksiä ja olla yhdessä, koska kummallakaan ei ole lähistöllä perhettä tai suurta sukua.

Turkin ja Kreikan välinen raja lähellä Alexandroupolista

Ymmärretään toisiamme.

Ymmärrän puolison koti-ikävää. Ja toisaalta hän ymmärtää mun kaihon Kreikkaan.

Ollaan melkein juurettomia, vaikka molemmilla on vahva käsitys siitä mistä ollaan tultu.

Molemmilta löytyy sopivasti seikkailumieltä, ja ymmärrys siitä, et onnistuu ne asiat Suomen ulkopuolellakin. 

Jos ei yhtä helposti, niin melkein ainakin.

Sopivasti kun höllää, voi asua melkein missä vaan.

Kuitenkin aina tulen olemaan kohtalolleni kiitollinen, että sain syntyä Suomeen.

Äiti, veli, isoäiti, lasten pappa ja ystävät asuvat Kouvolassa.

Sinne on ihana mennä tapaamaan heitä, ja sieltä sit myöskin on ihana lähteä pois.

Miehelläkin on siellä hyviä ystäviä ja onneksi sinne pääseekin melkein aina käymään kun vain haluaa.

Nyt kun mietin tarkemmin, ajatus ulkomailla asumisesta on tainnut olla mielessä aina.

Tuntuu luonnolliselta lähteä tutustumaan paikkoihin ja kokemaan jotain Suomen ulkopuolelle. Ja onhan tää Suomi aika kaukana kaikesta!

Muutaman kesän olenkin viettänyt ulkomailla töitä tehden. Turkin Alanyassa ja Kreetan Rethymnonissa 2000- luvun alkupuoliskolla.

Talous pitää toki olla kunnossa, tai ainakin hyvä suunnitelma siitä miten siellä aikoo pärjätä.

Mulla on sellanen haave, 

että saisin Kreikasta asunnon jonain päivänä. Meren ääreltä.

Sitä kohti menen.

Pitää olla haaveita, ja niitä haaveita pitää puhua ääneen ja ihmisille jotta niistä tulee todellisia.

En kuitenkaan haukkaa liian isoa palaa alkuun.

Nostan haaveita uusiin ulottuvuuksiin sitä mukaan kun saavutan vanhoja, niin ne pysyy toteutettavissa olevina.

Yks haave olis myydä ja antaa kaikki pois ja lähteä vaan. Asuntoautolla varmaan olis paras.

Reissaamaan. Ajelemaan. 

Katsomaan mitä maailmalla olis tarjota. 

Tämä nyt toki ei ole kovin realistinen ajatus, tai lähitulevaisuudessa, mut sillä ajatuksella on ihan hauska leikkiä.

Ja sit sellasesta haaveilen myös, että Suomalaiset suhtautuis vähän avoimemmin uusiin asioihin. Kuten esim suoramyyntiin. Tiesitkö, et suurinpiirtein kaikkialla muualla maailmassa se lasketaan ihan oikeaksi työksi. 

Ihmiset tekee elantonsa sillä. Miksi maksaa turhaa..välikäsille, kun tuotteen voi saada edullisemmin suoramyyjältä.

Vaikee duuni se on, mut ei muuta kuin enemmän työtä vaan jotta saadaan ihmisten ennakkoluulot kukistettua 💚

Kadiköy, Istanbul

Me ollaan käyty kahtena kesänä autolla Turkissa. Ihan huikeet kokemukset.

Matkalla näkyy monen monta kaupunkia ja paikkaa. Ihmiset on ihan samanlaisia joka paikassa..persoonia 😀 Sinisilmäisenä ei kannata lähteä. Ja vakuutukset kuntoon. Mieli avoimena, ja monta kokemusta rikkaampana taas.

Se tunne kun tulee, hullu palo elämään. Silloin tuntuu, et voin saavuttaa mitä vain. Sillä hetkellä se tuntuu siltä. 

Se tunne vie eteenpäin, lähemmäs niitä haaveita, joista ei aiemmin uskallettu edes uneksia. Se vaatii työtä. 

Nujertuukohan se tunne koskaan. 

Tuleeko koskaan pysyväksi sellainen tunne, että "täällä on mun koti" vai olenko ikuisesti levoton sielu?

Kiitos kun luit🖤

xoxo -Aino

p.s. Kerrothan kaverille kans blogista! Ja klikkaa blogi omiin suosikkeihin, niin pääset aina ensimmäisten joukossa lukemaan uusimman tekstin :)