Tulin kokonaiseksi

Tästä aiheesta mäkin voin kirjottaa jonkun stoorin..
Tämä on kaikille teille ketkä epäröi ja miettii, et pitäiskö..?
Voin kertoa, et kyllä pitäis! Ei siinä mitään häviä.


Isäni kuoltua -91, äitini kirjoitteli muutaman kirjeen Kreikkaan, tädilleni.
Koskaan ei tullut vastausta ja siihen yhteydenpito loppui.
Myöhemmin on selvinnyt, että osoite oli väärä jonne kirjeet olivat menneet.


Kaikki vuodet kun kasvoin, tunsin itseni puolikkaaksi..että musta puuttuu toinen puoli. 
En ollut varma kuka olen. 
Olo oli kuin puoliksi tyhjä (vai puoliksi täynnä..), sellainen ikävöivä. 
Ajoittain ikäväntunne kasvoi suureksi, enkä tiennyt miten suhtautua. En uskaltanut antaa tunteen tulla koska en löytänyt lohtua mistään. 
Mietin aina miten saisin yhteyden Kreikkaan. Isoäitiin, tätiin ja setiin..serkkuihin.
Sitten alkoi tapahtua...

Tapasin Kreikkalaiset vaihtooppilaat Marian ja Dinan. Ehkä vuosi oli 2006 tai '07. 
He tiesivät kertoa, että Red Cross (punainen risti) etsii kadonneita ihmisiä. 
Punaisen ristin sivuilla, siinä hakemuksen yhteydessä oli ohjeistus jotenkin niin, että "sodassa tms kadonneet lähisukulaiset". 
Mä ajattelin, et tuskinpa ottavat mun keissiä kun ei ole ns mikään hätä ollut heidän kadotessa. Eikä ihan lähintä sukua. 
Anyway, aina pitää kokeilla!

En muista miten kauan siihen meni. Lyhyt aika kuitenkin, ehkä kuukausi, kun sain postia, että tätini on löydetty ja asuu Ateenassa, edelleen!!
Varmaan tirautin pienen itkunkin silloin.
Tuntui, että voisin saada takaisin jotain, mitä kauan aikaa sitten menetin💗

Matkustimme äidin kanssa Loutrakiin, Ateenan lähelle toukokuussa 2008. 
Meillä oli viikoksi varattu hotelli ja ajatus oli, et kerran käydään Ateenassa ja tavataan täti ja isoäiti siinä keskustan tuntumassa.

Olin hermostunut kun odotimme heidän saapumista. 

Itkin, kaikki itkimme kun näimme toisemme. Olivathan myös äitini ja Roula-täti olleet hyviä ystäviä aikoinaan.
Tädillä oli mukana kuvia isästäni nuorena, mun ikäisenä. 
Minussa on paljon samaa näköä, ja sit meitä itketti vielä lisää. 

Ateena 1986

Onhan mulla isästä kuvia, muttei siltä ajalta mitä siinä pöydässä näin.

Roula ei missään nimessä halunnut et mennään hotelliin takasin, vaan vaati meitä lähtemään heille. Vähän kauemmas Ateenan hulinasta, kylään josta löytyy kaikki..myös pitkät pätkät hiekkarantaa.
Mua jännitti kauheesti. 
Mietin, et mitä odotuksia heillä on minusta.

Mä olen ollut pieni lapsi kun ollaan viimeksi tavattu. 

Minä heidän pihalla, 26v.

Heidän talo oli jotain mitä en osannut kuvitellakaan. 
3 kerrosta asuintilaa. 
Saimme oman huoneen.
Siellä meitä odotti tädin mies Jorgos ja heidän 19v. poikansa Apostolis.
Aivan mieletön vastaanotto. Apostolis puhui sujuvasti englantia, tulimme hyvin juttuun. Ja mun äiti osaa kreikkaa niin hyvin, et pärjättiin oikein mainiosti.
Päädyimme jäämään kolmeksi yöksi heille. 
Eron hetki oli surkea.
Yhteydenpito jatkui. 
Läheteltiin kortteja, kirjeitä, viestejä ja pieniä paketteja.

Tunsin itseni viimein kokonaiseksi. Tiesin mistä tulen. 
"Uskallan viimein olla oma itseni".

Nyt 10 vuotta myöhemmin ollaan tavattu yhteensä 3 kertaa. 
Mä vielä odotan heitä tänne! 
Olen superonnellinen kun täytin lomakkeen ja löysin sukuni. 

Valitettavasti toinen sedistäni on menehtynyt sekä isoäitini Dimitra nukkui muutama vuosi sitten pois. 
Vain kourallinen ihmisiä, mutta äärimmäisen tärkeitä.
Tätini on ottanut meidän lapset kuin omikseen, heillä kun ei vielä omia lapsenlapsia ole😉
Meidän oma Roula-yiayia (Roula-mummo)


Niin monesti saa todeta, et "hyvä kun tämänkin kortin katsoin!" Nyt taas sai.


xoxo -Aino