Huominen on vielä arvoitus

Ihan alkuun haluan sanoa, että mieheltäni on lupa seuraavan tekstin kirjoittamiseen ja kuvan julkaisemiseen.

Ja vaikka kirjoittaisin monikossa niin en silti tarkoita että kaikki Turkkilaiset tai ulkomaalaiset olisivat samanlaisia.

Tiedän vain monen toimivan hyvin samoin kuin oma mieheni.  

Ei ole montaa päivää kun kirjoitin aiheesta "ikävä kaihertaa sydämessä". Silloin oli hyvin epävarmaa reissuun lähtö. Löytyykö sopivia lippuja, koska lähdetään, kauan ollaan jne.. Meni varmaan 2 kokonaista päivää siitä, kun olin julkaissut tekstini. 1 päivä siitä, kun olimme mieheni kanssa tehnyt päätöksen, että lähdetään talvella Turkkiin. Heti joulun jälkeen ja oltaisiin kuukausi, koska se oli eskarin johtajallekkin ok. Seuraavana päivänä tästä, niin me oltiinkin ostettu liput Turkkiin... Mutta vain mun miehelle. 

Ikävä kotimaahan alkoi käydä liian kovaksi, ja pitkät työputket ilman lomaa alkoi käymään liian raskaaksi. Viime viikon torstaina kävimme saattamassa baban aamulla bussille ja hän lähti yksin reissuun.

Vielä yritettiin katsoa lentoja myös minulle ja lapsille, mutta sopivan hintaisia ja lentoajoiltaan järkeviä, tietylle aikavälille ei vaan löytynyt. 

Olen kuitenkin todella onnellinen siitä, että mieheni pääsi siellä nyt käymään, koska hänelle se on kuitenkin kaikista tärkeintä. Hän on nyt vähän reilu kuukauden sukuloimassa. Nähtäväksi jää lähdemmekö vielä vuoden vaihteessa koko perhe reissuun vai siirtyykö reissu ensi kesään. 

Tämä käänne ei yllättänyt minua mitenkään. Olen tottunut siihen, ja nähnyt tätä kulttuuria niin monta vuotta, että äkilliset suunnitelman muutokset ei heilauta juuri suuntaan tai toiseen. Tänään mun mies päättää, että huomenna hän ostaa uuden auton, ja yön yli nukuttuaan toteaa, että eikun en ostakkaan kun nykyinen onkin ihan hyvä ja sillä voi ajaa hyvin vielä seuraavat 5vuotta. Tää sama kaava toistuu niin usein. Turhaa miettiä ja stressata liikaa huomisesta... Seuraavaa viikkoa ei kannata edes ajatella. Päivä kerrallaan vaan.

Mun mies ja hänen lähes koko suku.. Tai oikeastaan... Sanoisinko, että melkein kaikki tuntemani ulkomaalaiset ;P on samanlaisia siinä suhteessa, että jos asia ei ole oikeasti "tärkeä tai virallinen" niin ei kaikki ole aina niin justiinsa. Tehdään jos huvittaa, mennään jos jaksetaan. Tai jos sovitaan tapaaminen 15 minuutin päähän, on normaalia mennä 1h15min myöhässä paikalle, eikä kukaan ihmettele tai soittele perään, että missä sä olet?

Yks parhaista asioista mitä olenkin mieheltäni oppinut vuosien aikana on se, että kaikki ei tarvikkaan olla aina niin suunniteltua. Ja asiat voi siltikin onnistua, (välillä jopa paremmin kun tarkkaan suunnitellut jutut) kun vaan menee fiiliksen mukaan, eikä stressaa liikoja.

Minulta on paljon kyselty, kuinka me pärjätään ilman babaa kuukausi.. Kalenteri on kyllä niin täynnä kaikkia menoja, että aika tuskin käy pitkäksi. Ja pieni ikävä ei minusta koskaan ole pahasta. Ihana jälleen näkeminen on jo mielessä... Ja eihän sitä kukaan tiedä mitä huomenna tapahtuu.. Ties vaikka oltaisiinkiin lasten kanssa matkalla Turkkiin. ;)

-Mia